Sep­po Park­ki­la

Lap­se­na mi­nua kiin­nos­ti­vat seik­kai­lu­kir­jat. Eri­tyi­sen kiin­nos­ta­via oli­vat Enid Bly­to­nin Vii­sik­ko- ja Sa­lai­suus-kir­jat. Niis­sä tai­ta­vat lap­siet­si­vät rat­kai­si­vat mo­nen­lai­sia sa­lai­suuk­sia eli mys­tee­rei­tä. Eri­tyi­ses­ti mie­leen jäi, et­tä ret­kil­le pa­kat­tiin usein mu­kaan kak­ku­ja ja va­nuk­kai­ta. Oli­pa heil­lä eri­no­mai­sia mat­ka­e­väi­tä!

Raa­ma­tus­sa on mai­nit­tu lu­kui­sia ker­to­ja sana ”sa­lai­suus”. Jee­sus­kin käyt­ti sitä kyl­vä­jä­ver­tauk­sen yh­tey­des­sä: ”Ope­tus­lap­set tu­li­vat Jee­suk­sen luo ja ky­syi­vät: ‘Mik­si sinä pu­hut heil­le ver­tauk­sin?’ Jee­sus vas­ta­si: ‘Sik­si, et­tä te olet­te saa­neet op­pia tun­te­maan tai­vas­ten val­ta­kun­nan sa­lai­suu­det, mut­ta he ei­vät. Jol­la on, sil­le an­ne­taan, ja hän on saa­va yl­tä­kyl­lin, mut­ta jol­la ei ole, sil­tä ote­taan pois se­kin mitä hä­nel­lä on. Minä pu­hun heil­le ver­tauk­sin, kos­ka he nä­ke­vät ei­vät­kä kui­ten­kaan näe ja kuu­le­vat ei­vät­kä kui­ten­kaan kuu­le ei­vät­kä ym­mär­rä.’” (Matt. 13:10–13.)

Jee­sus piir­si sel­vän ra­jan ope­tus­las­ten ja mui­den ih­mis­ten vä­lil­le. Ai­no­as­taan hä­neen us­ko­vat voi­vat ym­mär­tää ver­tauk­siin si­säl­ty­vät sa­lai­suu­det, kun taas muil­le ne jää­vät kät­ke­tyik­si.

Myös apos­to­li Paa­va­li käyt­ti usein kir­jeis­sään krei­kan­kie­lis­tä sa­lai­suut­ta tar­koit­ta­vaa sa­naa ”mys­te­ri­on”. Apos­to­lin teh­tä­väs­tä hän kir­joit­ti: ” Mei­tä on siis pi­det­tä­vä Kris­tuk­sen pal­ve­li­joi­na, joi­den huos­taan on us­kot­tu Ju­ma­lan sa­lai­suu­det” (1. Kor. 4:1).

Paa­va­lin vies­ti oli, et­tä suu­rin sa­lai­suus on Ju­ma­lan pe­las­tus­suun­ni­tel­ma, joka on il­moi­tet­tu evan­ke­liu­min sa­nas­sa. ”Ju­ma­la suun­ni­tel­man­sa mu­kai­ses­ti us­koi mi­nun teh­tä­väk­se­ni il­moit­taa teil­le täy­del­li­sen sa­nan­sa, sa­lai­suu­den, joka on ol­lut kät­kös­sä ai­ko­jen alus­ta, su­ku­pol­ves­ta toi­seen, mut­ta jon­ka Ju­ma­la nyt on pal­jas­ta­nut py­hil­leen” (Kol. 1:25–26).

Sa­lai­suus on myös Kris­tuk­sen ja seu­ra­kun­nan suh­de. ”Tämä on suu­ri sa­lai­suus; minä tar­koi­tan Kris­tus­ta ja seu­ra­kun­taa” (Ef. 5:32). Seu­ra­kun­ta on Kris­tuk­sen ruu­mis, ja hän ra­kas­taa ja vaa­lii sitä (Ef. 5:25–32). Se­kin on Ju­ma­lan il­moi­tuk­seen pe­rus­tu­va to­tuus, jon­ka Pyhä Hen­ki kir­kas­taa us­ko­vil­le.

Seu­ra­kun­nan pal­ve­li­jan tu­lee Paa­va­lin mu­kaan ”tun­tea us­kon sa­lai­suus”, jot­ta hän voi il­moit­taa sen ih­mi­sil­le (1. Tim. 3:8). En­nen saar­naa sa­nan­pal­ve­li­jan mie­les­sä on Sa­mu­el-po­jan sa­nat: ”Puhu Her­ra, pal­ve­li­ja­si kuu­lee” (1. Sam. 3:10).

Sa­moin koki myös Paa­va­li ai­koi­naan. ”Ru­koil­kaa myös mi­nun puo­les­ta­ni, et­tä mi­nul­le an­net­tai­siin oi­ke­at sa­nat suu­hun, kun ryh­dyn pu­hu­maan, ja et­tä voi­sin roh­ke­as­ti ju­lis­taa evan­ke­liu­min sa­lai­suut­ta, jon­ka vuok­si olen lä­het­ti­lää­nä, nyt van­ki­las­sa. Ru­koil­kaa, et­tä voi­sin pu­hua roh­ke­as­ti, niin kuin mi­nun tu­lee.” (Ef. 6:19–20.)

Evan­ke­liu­min ydin on siis sa­no­ma Kris­tuk­sen so­vi­tus­työs­tä ja syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta. Se on jo­kai­sen Py­hän Hen­gen voi­mas­ta saar­na­tun pu­heen tär­kein vies­ti.

Ih­mi­si­nä ”ym­mär­räm­me puo­lit­tain” (1. Kor. 13:9); mo­nia asi­oi­ta jää sa­lai­suu­dek­si. Sii­o­nin lau­lus­sa 236 sa­no­taan: ”On niin pal­jon asi­oi­ta, joi­ta en voi ym­mär­tää”. Yk­si suu­ri sa­lai­suus on Kris­tuk­sen pa­luu tän­ne maan pääl­le. Sen ajan­koh­taa ei tie­dä ku­kaan muu kuin Tai­vaan Isä – tie­däm­me vain, et­tä ker­ran tuo het­ki koit­taa. Se mi­hin mat­kal­la us­koim­me, muut­tuu nä­ke­mi­sek­si. Sil­loin sa­lai­suu­det pal­jas­tu­vat.

Meil­le on an­net­tu hy­vät eväät mat­kal­le, joka vie tai­vaan ko­tiin. Py­hän Hen­gen voi­mas­ta saar­nat­tu evan­ke­liu­mi on ”Ju­ma­lan voi­ma, it­se­kul­le­kin us­ko­val­le pe­las­tuk­sek­si” (Room. 1:16).