Os­mo Heik­ka­la

Ur­hei­lus­sa par­haat kil­pai­li­jat pal­ki­taan yleen­sä mi­ta­leil­la ja po­kaa­leil­la. Kan­sain­vä­li­sis­sä ar­vo­kil­pai­luis­sa voit­ta­jan kun­ni­ak­si soi­te­taan kan­sal­lis­lau­lu, ja li­put ve­de­tään sal­koi­hin. Me­nes­ty­jät saa­vat suur­ta kun­ni­aa, ja tuot­ta­vat sitä myös omil­le ko­ti­mail­leen.

Tie­to saa­vu­tuk­sis­ta kii­rii ny­ky­a­jan tie­don­vä­li­tyk­sen an­si­os­ta no­pe­as­ti maa­il­man ym­pä­ri, ja par­hai­den ni­met tun­ne­taan kaik­ki­al­la maa­il­mas­sa. Toi­saal­ta myös epä­on­nis­tu­neet hui­jau­sy­ri­tyk­set huip­pu-ur­hei­lus­sa saa­vat pal­jon jul­ki­suut­ta, ja nii­den osal­ta voi­ta­neen to­de­ta, et­tä ”kun­nia meni, mut­ta mai­ne kas­voi”.

Mitä on kun­nia? Kun­nia tar­koit­taa kie­li­toi­mis­ton sa­na­kir­jan mu­kaan mm. yleis­tä ar­vos­tus­ta ja mai­net­ta. Kun­ni­as­ta pu­hu­taan pal­jon Raa­ma­tus­sa, mut­ta ky­sees­sä ei ole ih­mis­ten, vaan Ju­ma­lan kun­nia. Sana ”kun­nia” eri tai­vu­tus­muo­dois­saan esiin­tyy Bib­li­as­sa yh­teen­sä 465 ja­kees­sa.

Us­kon kil­voi­tus ei ole kil­pai­lua mai­nees­ta ja kun­ni­as­ta, vaik­ka Paa­va­li kir­joit­ti­kin: ”Olen kil­pail­lut hy­vän kil­pai­lun, olen juos­sut pe­ril­le ja säi­lyt­tä­nyt us­ko­ni.” Paa­va­li ei kil­pail­lut ajal­li­ses­ta kun­ni­as­ta, vaan odot­ti ikuis­ta voit­to­pal­kin­toa: ”Mi­nua odot­taa nyt van­hurs­kau­den sep­pe­le, jon­ka Her­ra, oi­keu­den­mu­kai­nen tuo­ma­ri, on an­ta­va mi­nul­le tu­le­mi­sen­sa päi­vä­nä, ei­kä vain mi­nul­le vaan kai­kil­le, jot­ka har­taas­ti odot­ta­vat hä­nen il­mes­ty­mis­tään.” (2. Tim. 4:7–8).

Paa­va­li an­toi kun­ni­an täs­tä saa­vu­tuk­ses­ta Ju­ma­lal­le. Hän oli saa­nut us­kon lah­ja­na, il­man an­si­oi­ta, ja ha­lu­si vie­dä eteen­päin vies­tiä ylös­nous­sees­ta Jee­suk­ses­ta ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta. Us­ko ei tuo mu­ka­naan ajal­lis­ta kun­ni­aa, vaan usein käy päin­vas­toin. Us­ko ja sen hy­vät he­del­mät ei­vät myös­kään ole ih­mi­sen an­si­o­ta, vaan kun­nia niis­tä­kin kuu­luu Ju­ma­lal­le.

Paa­va­li kir­joit­ti efe­so­lai­sil­le: ”Ar­mos­ta Ju­ma­la on tei­dät pe­las­ta­nut an­ta­mal­la teil­le us­kon. Pe­las­tus ei ole läh­töi­sin teis­tä, vaan se on Ju­ma­lan lah­ja. Se ei pe­rus­tu ih­mi­sen te­koi­hin, jot­tei ku­kaan voi­si yl­peil­lä.” (Ef. 2:8–9). Jos tai­vas odot­tai­si vain nii­tä, jot­ka ovat on­nis­tu­neet hy­vis­sä töis­sä ja Ju­ma­lan lain nou­dat­ta­mi­ses­sa, kuin­ka moni meis­tä pys­tyi­si Ju­ma­lan edes­sä pää pys­tys­sä sei­so­maan vii­mei­sel­lä tuo­mi­ol­la? Ei yk­si­kään. Us­kon pää­mää­rä, kun­ni­an tai­vas, on tar­jol­la vain us­kon kaut­ta, yk­sin ar­mos­ta ja Kris­tuk­sen an­si­os­ta. Kun­nia pe­las­tuk­ses­ta kuu­luu kol­miyh­tei­sel­le Ju­ma­lal­le.

Kun Kris­tus syn­tyi maa­il­maan, hän ei saa­nut osak­seen ajal­lis­ta kun­ni­aa ja ih­mis­ten suo­si­o­ta. Hän ei syn­ty­nyt tä­män maa­il­man pa­lat­sei­hin, vaan ajal­li­ses­ti vaa­ti­mat­to­miin oloi­hin, ta­val­li­seen juu­ta­lai­seen per­hee­seen, ja sai en­sim­mäi­sek­si vuo­teek­seen ol­jil­la täy­te­tyn tal­lin sei­men. Sinä yö­nä en­ke­lit lau­loi­vat ylis­tys­tä Ju­ma­lal­le.

Pro­fee­tat oli­vat en­nus­ta­neet tu­le­vas­ta Juu­ta­lais­ten ku­nin­kaas­ta. Jee­suk­sen ku­nin­kuus ei kui­ten­kaan ol­lut ajal­lis­ta vaan ian­kaik­kis­ta, ei­kä hän mo­nis­ta ih­me­te­ois­taan huo­li­mat­ta saa­nut myös­kään ajal­lis­ta kun­ni­aa. Juu­ta­lai­set op­pi­neet ja kan­san joh­ta­jat ei­vät us­ko­neet Jee­suk­seen, vaan ha­lu­si­vat tap­paa hä­net.

Ju­ma­la on luo­nut tai­vaan ja maan. Maa­il­ma myös py­syy hä­nen sa­nan­sa va­ras­sa, ja koh­taa ai­ka­naan lop­pun­sa hä­nen sa­nan­sa mu­kai­ses­ti. Hän on elä­män ja kuo­le­man Her­ra.

Kun Kris­tus tu­lee maan pääl­le toi­sen ker­ran, se ei jää ke­nel­tä­kään huo­maa­mat­ta. Hän tu­lee suu­res­sa voi­mas­saan ja kirk­kau­des­saan (Matt. 24:30). Sil­loin to­teu­tu­vat psal­min sa­nat: ”Tai­vaat ju­lis­ta­vat hä­nen van­hurs­kaut­taan, kaik­ki kan­sat nä­ke­vät hä­nen kun­ni­an­sa.” (Ps. 97:6). Sil­loin pää­see myös ar­mah­det­tu syn­ti­nen tai­vaan kun­ni­aan, pois ajan vai­vo­jen, kiu­saus­ten ja syn­tien vai­ku­tuk­sen al­ta.