Tee­mu Kar­hu­maa

Lap­se­na saat­toi suo­ras­taan pe­lot­taa, kun ajat­te­li et­tä Tai­vaan Isä nä­kee kaik­ki­al­le, vaik­ka oli­sim­me pii­los­sa pi­me­äs­sä huo­nees­sa. Tuol­lai­seen pel­koon saat­taa vai­kut­taa se, jos ko­kee omas­sa­tun­nos­saan, et­tä on toi­mi­nut vää­rin ja oma­tun­to kol­kut­taa.

Uu­des­sa Tes­ta­men­tis­sa ole­vis­sa Paa­va­lin ja Pie­ta­rin kir­jeis­sä on oh­jei­ta us­ko­vai­sil­le kir­jei­den vas­taa­not­ta­jil­le. Nämä elä­mä­noh­jeet toi­mi­vat edel­leen hyvä pe­rus­ta us­ko­vai­sen ih­mi­sen elä­mään. ”Ju­ma­lan ar­mo on näet il­mes­ty­nyt pe­las­tuk­sek­si kai­kil­le ih­mi­sil­le, ja se kas­vat­taa mei­tä hyl­kää­mään ju­ma­lat­to­muu­den ja maa­il­mal­li­set hi­mot ja elä­mään hil­li­tys­ti, oi­ke­a­mie­li­ses­ti ja Ju­ma­laa kun­ni­oit­ta­en täs­sä maa­il­mas­sa” (Tit. 2: 11–12).

Us­ko syn­nyt­tää ha­lun elää Raa­ma­tun ja Py­hän Hen­gen oh­jei­den mu­kaan, mut­ta oma liha saa mei­dät usein lan­ke­a­maan syn­tiin. Sie­lun­vi­hol­li­nen hou­kut­te­lee syn­tiin sa­no­en, et­tä voit­han sinä sii­tä sit­ten teh­dä pa­ran­nuk­sen.

Ju­ma­lan lap­sen ei kui­ten­kaan tar­vit­se elää pe­los­sa sii­tä syys­tä, et­tä ei ky­ke­ne elä­mään jou­tu­mat­ta syn­tiin. Meil­lä on ar­mol­li­nen Isä tai­vaas­sa. Ju­ma­la an­taa voi­man ja ha­lun pyr­kiä elä­mään Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan. ”Ju­ma­la saa teis­sä ai­kaan sen, et­tä tah­dot­te teh­dä ja myös teet­te niin kuin on hä­nen hyvä tar­koi­tuk­sen­sa” (Fil. 2:13).

Ko­ro­na-ai­ka on py­säyt­tä­nyt mo­net meis­tä ajat­te­le­maan, mikä on elä­mäs­sä tär­ke­ää. Osal­la on ol­lut kii­reis­tä elä­mää, mo­nel­la muul­la eh­kä enem­män ai­kaa lä­heis­ten kans­sa. Yh­teis­kun­tam­me on muut­tu­nut vii­me vuo­si­na koko ajan kii­rei­sem­mäk­si.

Raa­mat­tu opet­taa py­hit­tä­mään le­po­päi­vän. Ih­mi­nen tar­vit­see ajal­li­ses­sa­kin mie­les­sä le­poa ja rau­hoit­tu­mis­ta. En­nen kaik­kea tar­vit­sem­me Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le py­säh­ty­mis­tä. Sun­nun­tai le­po­päi­vä­nä an­taa meil­le sii­hen eri­no­mai­sen mah­dol­li­suu­den, jos em­me täy­tä sitä har­ras­tuk­sil­la ja muil­la me­noil­la.

Tänä ai­ka­na, kun kaik­ki on suh­teel­lis­ta ja mo­net van­hat hy­vä­nä pi­de­tyt ar­vot on unoh­det­tu, ih­mi­nen saat­taa ko­kea juu­ret­to­muut­ta ja tur­vat­to­muut­ta. Maa­il­ma muut­tuu no­pe­as­ti, ei­kä tie­dä, mi­hin voi us­koa ja luot­taa. Ju­ma­lan sana an­taa vah­van ja muut­tu­mat­to­man tur­van elä­mään.

Eläm­me­kö us­ko­vai­se­na si­ten, et­tä olem­me sil­män­pal­vo­jia, eli toi­mim­me eri ta­val­la us­ko­vais­ten seu­ras­sa kuin epä­us­kois­ten ih­mis­ten seu­ras­sa. Ar­mo ei ope­ta mei­tä vah­ti­maan syyl­lis­tä­en toi­nen tois­tem­me te­ke­mi­siä. Kui­ten­kin rak­kaus ajaa aut­ta­maan, jos nä­em­me, et­tä lä­hei­sel­lä on vai­ke­aa. ”Te, jot­ka olet­te Ju­ma­lan va­lit­tu­ja, py­hiä ja hä­nel­le rak­kai­ta, pu­keu­tu­kaa siis sy­dä­mel­li­seen ar­mah­ta­vai­suu­teen, ys­tä­väl­li­syy­teen, nöy­ryy­teen, lem­pey­teen ja kär­si­väl­li­syy­teen. Pi­tä­kää huol­ta, et­tä tu­let­te toi­meen kes­ke­nän­ne, an­ta­kaa an­teek­si toi­sil­len­ne, vaik­ka teil­lä oli­si­kin moit­ti­mi­sen ai­het­ta. Niin kuin Her­ra on an­ta­nut teil­le an­teek­si, niin an­ta­kaa te­kin. Mut­ta kai­ken kruu­nuk­si tul­koon rak­kaus, sil­lä se te­kee kai­ken täy­del­li­sek­si.” (Kol. 3: 12–14.)

Käy Her­ra it­se lei­pää mur­ta­maan, nä­em­me ve­ri­haa­vat kä­sis­sään. Hän siu­naa mei­tä val­ta­kun­nas­saan, se roh­kai­see ja aut­taa kes­tä­mään. Taas muis­tam­me: on ai­ka var­jo vain, ja tai­vas, mää­rän­pää, jo odot­taa. Ja pi­me­ne­vän ajan myrs­kyis­sä ikui­sen ke­vään voim­me aa­vis­taa. (SL 367:4–5.)