Mat­ti Kont­ka­nen

Mi­kä­hän sii­nä on, kun ar­jen kes­kel­lä löy­dän it­se­ni tois­tu­vas­ti tur­me­luk­ses­sa? Jos­kus tur­me­lus liit­tyy sii­hen, et­tä kans­saih­mi­set ei­vät ole toi­mi­neet toi­vo­mal­la­ni ta­val­la. Toi­si­naan taas miel­tä apeut­taa se, et­tä Ju­ma­la ei ole joh­dat­ta­nut asi­oi­ta ja elä­mää­ni toi­vo­mal­la­ni ta­val­la.

Ovat­ko siis kans­saih­mi­set ereh­ty­neet, ja ei­kö Ju­ma­la ole ot­ta­nut mi­nua riit­tä­väs­ti huo­mi­oon? Vai olen­ko it­se vi­al­li­nen? Vai on­ko ken­ties niin, et­tä en osaa aset­taa omia odo­tuk­si­a­ni oi­kein suh­tees­sa lä­him­mäi­sii­ni ja Ju­ma­laan? Hy­väk­si luo­tu ih­mis­luon­to on tur­mel­tu­nut niin, et­tei se toi­mi moit­teet­to­mas­ti suh­tees­sa toi­siin ih­mi­siin ja Luo­jaan­sa.

Lap­se­na tein sa­ven va­la­mis­ta var­ten pyö­ri­vän pöy­dän, drei­jan. Pel­lon lai­dal­ta sain sa­vea, tai ai­na­kin jo­tain sa­ven ta­pais­ta hie­sua. Syn­tyi sa­vi­ruuk­ku. Kui­va­tin sitä au­rin­gos­sa, sit­ten vein sen äi­din lei­vi­nuu­niin pol­tet­ta­vak­si. Ruuk­ku hal­ke­si kuu­muu­des­sa – lie­nee­kö ol­lut epä­puh­das­ta sa­vea tai vie­lä si­säl­tä mär­kä. Sa­ven­va­lan­ta­tie­tä­myk­se­ni oli vie­lä sil­loin lap­sen­ken­gis­sä.

Myö­hem­min olen op­pi­nut, et­tä sa­ven pi­tää ol­la mah­dol­li­sim­man puh­das­ta. Sik­si se maas­ta nos­ta­mi­sen jäl­keen pes­tään ja pan­naan si­vuun rau­hoit­tu­maan. Sit­ten sitä vai­va­taan ja peh­mi­te­tään. Kun se on jäl­leen rau­hoit­tu­nut, se va­le­taan, ja esi­läm­mit­tä­mi­sen jäl­keen se pol­te­taan.

Raa­ma­tus­sa mei­tä ih­mi­siä ku­va­taan sa­vi­as­ti­oik­si sa­ven­va­la­jan kä­sis­sä. Pro­feet­ta Je­sa­ja ve­to­aa Her­raan, sa­ven­va­la­jaan, et­tei hän hyl­käi­si kan­saan­sa, kos­ka se on hä­nen omien kät­ten­sä työ­tä, ja an­tai­si heil­le an­teek­si hei­dän pa­hat te­kon­sa. Näin sii­tä­kin huo­li­mat­ta et­tä pro­fee­tan mu­kaan ”kaik­ki me olim­me kuin saas­tai­set, ja niin­kuin tah­rat­tu vaa­te oli kaik­ki mei­dän van­hurs­kau­tem­me. Ja kaik­ki me olem­me la­kas­tu­neet kuin leh­det, ja pa­hat te­kom­me heit­te­le­vät mei­tä niin­kuin tuu­li.” (Jes. 64:6.)

Syn­tiin­lan­kee­muk­ses­ta osal­li­si­na olem­me Luo­jan kä­sis­sä kuin sa­vi­as­ti­at. Sa­vi­as­ti­oi­hin on kui­ten­kin us­kon kaut­ta kät­ket­ty­nä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan aar­re, ”et­tä tuo suun­nat­to­man suu­ri voi­ma oli­si Ju­ma­lan ei­kä näyt­täi­si tu­le­van meis­tä” (2. Kor. 4:7). ”Sen täh­den me em­me lan­nis­tu; vaan vaik­ka ul­ko­nai­nen ih­mi­sem­me me­neh­tyy­kin, niin si­säl­li­nen kui­ten­kin päi­vä päi­väl­tä uu­dis­tuu” (2. Kor. 4:16).

Tur­mel­tu­nee­na saan tul­la lä­him­mäi­se­ni eteen ja tun­nus­taa omat it­sek­käät ai­kee­ni ja pyy­tää an­teek­si. An­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi an­taa päi­vit­täin voi­maa uu­dis­tua ja jat­kaa eteen­päin. Ju­ma­lan edes­sä saan tun­nus­taa hä­nen kaik­ki­val­tiu­ten­sa ja vii­sau­ten­sa ja jää­dä luot­ta­maan hä­neen. Her­ra ei hyl­kää vi­al­lis­ta sa­vi­as­ti­aa. Hän on sa­ven­va­la­ja.