Mik­ko Pi­si­lä

Aja­tus vii­mei­ses­tä tuo­mi­os­ta on ih­mis­kun­nal­le van­ha tut­tu. Har­va meis­tä on vält­ty­nyt poh­ti­mas­ta sitä sy­dä­mes­sään, mie­les­sään ja omas­sa­tun­nos­saan. Eri­lai­sis­sa koh­taa­mi­sis­sa ja kes­kus­te­luis­sa tör­määm­me mo­niin kä­si­tyk­siin vii­mei­sen tuo­mi­on to­teu­tu­mi­ses­ta. Jot­kut kiel­tä­vät koko aja­tuk­sen, toi­set ar­vaa­vat lop­pu­tu­lok­sen jo en­nal­ta ja kol­man­net miet­ti­vät omaa tai lä­hei­sen­sä koh­ta­loa.

Sa­lat­tu Ju­ma­la on il­moit­ta­nut meil­le it­sen­sä sa­nas­saan (Jes. 45:15, 21). Kaik­kiin poh­din­toi­him­me em­me saa vas­taus­ta, mut­ta Hen­gen an­ta­mal­la vii­sau­del­la voim­me ym­mär­tää sen, mikä on meil­le tar­peen (2. Tim. 3:15). Raa­ma­tun sana aut­taa mei­tä erot­ta­maan oi­ke­an ja vää­rän omas­sa­tun­nos­sam­me. Sa­mal­la Raa­mat­tu ker­too Ju­ma­lan tuo­mi­os­ta ja ar­mos­ta mo­nil­la ker­to­muk­sil­la ja esi­mer­keil­lä. Syn­nin palk­ka on kuo­le­ma, mut­ta Ju­ma­lan rak­kaus pe­las­taa ne, jot­ka suos­tu­vat sen koh­teik­si.

Ju­ma­la pu­hut­te­lee mei­tä myös luo­ma­kun­nas­sa, elä­män­koh­ta­lois­sa ja kan­so­jen vai­heis­sa. Kun ih­mi­sen luot­ta­mus omiin voi­miin­sa sor­tuu, hän tar­vit­see pe­las­ta­jaa. Jee­sus on pe­las­ta­ja, jon­ka Ju­ma­la on lä­het­tä­nyt kan­sal­leen ja koko maa­il­mal­le. Raa­mat­tu ker­too, kuin­ka hän aut­toi vai­vai­sia ja hä­dä­na­lai­sia ih­mi­siä mo­nin ta­voin (Luuk. 5:24). Suu­rim­pa­na lah­ja­na hän lu­pa­si heil­le syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen ja ikui­sen elä­män (Joh. 10:28). Tämä lu­paus ja lah­ja on voi­mas­sa maa­il­man lop­puun as­ti (Matt. 24:14).

Pe­las­ta­va us­ko koh­dis­tuu yh­teen Ju­ma­laan ja il­me­nee rak­kau­te­na hä­neen. ”Kuu­le, Is­ra­el! Her­ra on mei­dän Ju­ma­lam­me, Her­ra yk­sin. Ra­kas­ta Her­raa, Ju­ma­laa­si, koko sy­dä­mes­tä­si, koko sie­lus­ta­si ja koko voi­mas­ta­si.” (5. Moos. 6:4–5.) Jee­sus va­roit­ti vää­ris­tä pro­fee­tois­ta, jot­ka toi­mi­vat Ju­ma­lan ni­mes­sä, mut­ta vas­toin hä­nen tah­to­aan (Matt. 7:15–20, 24:11). Vain yk­si us­ko ja yk­si evan­ke­liu­mi joh­taa ikui­seen elä­mään (Gal. 1:8, Ef. 4:3–6).

In­hi­mil­li­nen ym­mär­rys tuo­mit­see pe­las­ta­van sa­no­man ris­tiin­nau­li­tus­ta Kris­tuk­ses­ta rie­nauk­sek­si ja hul­luu­dek­si (1. Kor. 1:23). Ju­ma­lan vii­saus te­kee työ­tään tyh­mien ja hal­vek­sit­tu­jen kes­kuu­des­sa (1. Kor. 3:18). ”Aja­tel­kaa, vel­jet, mitä te olit­te, kun tei­dät kut­sut­tiin: teis­sä ei ol­lut mon­ta ih­mis­ten mie­les­tä vii­sas­ta, ei mon­ta vai­ku­tus­val­tais­ta, ei mon­ta ja­lo­su­kuis­ta - - Mikä maa­il­mas­sa on vä­hä­pä­töis­tä ja hal­vek­sit­tua, mikä ei ole yh­tään mi­tään, sen Ju­ma­la va­lit­si teh­däk­seen tyh­jäk­si sen mikä on jo­ta­kin.” (1. Kor. 1:26, 28.) Näi­tä vä­hä­pä­töi­siä kut­su­taan Da­nie­lin kir­jas­sa Kor­keim­man py­hien kan­sak­si (Dan. 7:27).

Da­nie­lin kir­jan näyt poh­jus­ta­vat kes­kei­ses­ti Uu­den tes­ta­men­tin ope­tus­ta lo­pun ajas­ta. Vii­mei­nen tuo­mio ku­va­taan yti­mek­kääs­ti: ”Mo­net maan to­mus­sa nuk­ku­vis­ta he­rää­vät, toi­set ikui­seen elä­mään, toi­set hä­pe­ään ja ikui­seen kau­huun.” (Dan. 12:2). Kor­keim­man py­hien kan­sal­le tuo­mi­on het­ki mer­kit­see lo­pul­lis­ta va­pau­tus­ta: ”Mut­ta si­nun kan­sa­si pe­las­tuu, pe­las­tuu jo­kai­nen, jon­ka nimi on kir­joi­tet­tu kir­jaan.” (Dan. 12:1).

Tä­hän kan­saan lii­te­tään yhä ih­mi­siä, jot­ka avaa­vat kor­van­sa ja sy­dä­men­sä evan­ke­liu­min saar­nal­le. Kris­tuk­sen an­si­on täh­den hä­nen omil­laan on nimi elä­män kir­jas­sa tai­vaas­sa. ”Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, jot­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män.” (Joh. 3:16).