Juha Humalajoki
Juha Humalajoki
Antti Koivisto
Tapasin uskovaisen miehen. Heti ensimmäisenä tervehtiessämme hän tunnusti uskonsa. Esitellessään itseään hän mainitsi olevansa ateisti. Hän siis uskoi, että Jumalaa ei ole olemassa.
Ehkä pappina herätin miehessä monenlaisia ajatuksia ja tunteita, ja siksi sain mahdollisuuden mielenkiintoiseen keskusteluun. Keskustelun aikana ja sen jälkeen jälleen kerran mietin, miksi uskon niin kuin uskon ja miksi teen papin töitä.
Miehen mukaan uskonnot ovat ihmisten keksintöä, ja ne ovat tuoneet maailmaan paljon kärsimystä ja pahaa. Esimerkkinä hän mainitsi muun muassa ristiretket, katolisen kirkon järjestämät vainot ja nykyajan islamilaiset itsemurhapommittajat. Siksi tuo mies sanoi uskovansa ihmiseen eikä uskontoon.
Minä olin asiasta eri mieltä. Minä en usko ihmiseen, enkä uskontoon. Uskonnot ovat liian usein välineitä ihmisten vallankäytölle ja ahneudelle, ja Jumalaa käytetään perusteena pahaan ja vääryyteen. Ajattelen siis, että uskonnoissa näkyvä paha ja vääryys eivät olekaan Jumalasta, vaan ihmisistä, jotka käyttävät niitä välineinään ajaessaan omia etujaan. Samalla tavoin ihmiset ovat pahan välineenä käyttäneet hyväkseen myös ateismia muun muassa Neuvostoliitossa.
Keskustelun kuluessa minulle tuli tunne, että tuo ihminen ei ollut koskaan päässyt tuntemaan Jumalaa, vaan hän oli aina nähnyt ainoastaan ihmisen ja tämän rakentamat jumalat. Minussa hän näki ihmisen, joka toimittelee uskonnollisia rituaaleja ja sumuttaa lähimmäisiään jumalalla sekä muulla uskonnollisella hölynpölyllä saadakseen itselleen toimeentulon.
Kuinka sitten pääsisi näkemään Jumalan kaiken inhimillisen sijasta? Onko se ylipäätään mahdollista? Minä uskon, että on. Ehkä Jumalan täytyy avata silmämme näkemään kaikki inhimillinen ja siihen liittyvä epätäydellisyys ja pahuus, jotta heräisimme etsimään pysyvämpää totuutta ja turvaa. Ehkä Jumalan täytyy näyttää ihmiselle, jos uskonto on tälle vain väline itsekorostukseen sekä valtaan, ja herättää etsimään todellista Jumalaa. Epärehelliset ja Jumalan tahdon vastaista elämää elävät israelilaiset tulivat temppeliin palvelemaan vilpillisesti Jumalaa. Heille Jeremia muistutti: ”Kuulkaa Herran sana” (Jer.7:2).
Todellinen sanan kuuleminen on sitä, että ihminen asettuu Jumalan sanan peilin eteen. Katsoo itseään ja elämäänsä peilin kautta. Sen peilin kuva on kirkas ja pelottavan rehellinen. Hoosean kirjassa Jumala sanoo profeetan suulla: ”Siksi olen lähettänyt profeettani lyömään teitä, olen lähettänyt sanani, sanan, joka surmaa. Minun oikeuteni on kirkas kuin valo. Uskollisuutta minä vaadin, en uhrimenoja, Jumalan tuntemista, en polttouhreja.” (Hoos. 6:5–7.)
Jumalan seurakunnasta julistettu Jumalan sana surmaa, mutta se myös herättää eloon. Epätoivoista, itseensä ja ihmisiin pettynyttä se kutsuu uskomaan Kaikkivaltiaaseen ja katuvaa armahtavaan Jumalaan, joka lähetti poikansa pahan voittajaksi ja epätäydellisten ihmisten syntien sovittajaksi.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys