Jor­ma Vuor­ma

Ih­mi­nen jou­tuu te­ke­mään elä­mäs­sään va­lin­to­ja. Va­lin­nois­sa ei ai­na on­nis­tu, jois­ta­kin va­lin­nois­ta mie­li tu­lee mur­heel­li­sek­si. Vää­rien va­lin­to­jen te­ke­mi­sen jäl­keen jou­tuu vä­lil­lä käy­dä kor­jaa­mas­sa ai­heut­ta­maan­sa pa­hen­nus­ta.

Kou­lun ur­hei­lu­tun­nil­la mei­dät lai­tet­tiin usein jo­noon ja kak­si op­pi­las­ta va­lit­si jouk­ku­ei­siin pe­laa­jat. Jos­kus har­mit­ti, kun jäi vii­meis­ten va­lit­tu­jen jouk­koon. Myö­hem­min­kään va­lin­nat ei­vät ole ai­na men­neet oman mie­len mu­kai­ses­ti tai nii­tä ei ole ym­mär­tä­nyt.

Ju­ma­la te­kee oi­kei­ta va­lin­to­ja. Olem­me jo­kai­nen Ju­ma­lal­le tut­tu­ja, kos­ka hän on luo­nut mei­dät jo­kai­sen maan to­mus­ta.

”Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut.” (Ps. 139:16.) Kaik­ki elä­män­vai­heem­me ovat Ju­ma­lan tie­dos­sa ja hal­lin­nas­sa.

Nuo­ri Je­re­mia sai it­se tä­män ko­kea, kun Ju­ma­la pu­hui hä­nel­le tu­le­van elä­män suun­ni­tel­mis­ta. Hän var­maan oli tot­tu­nut sii­hen, et­tä van­hem­mat neu­voi­vat kuu­li­ai­suu­teen Ju­ma­lan neu­voil­le.

Ju­ma­la kut­sui Je­re­mi­aa var­hai­ses­sa nuo­ruu­des­sa pro­fee­tan teh­tä­vään, mut­ta hän epä­röi ikän­sä ta­kia: ”Voi Her­ra, Ju­ma­la­ni, en minä osaa pu­hua, minä olen niin nuo­ri!” (Jer. 1:6.) Ju­ma­la lu­pa­si an­taa Je­re­mi­al­le pu­het­ta ja voi­maa ja ol­la hä­nen kans­saan vai­keis­sa­kin ti­lan­teis­sa.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työn ja oman viih­ty­mi­sen vä­lil­lä voi jos­kus ol­la ris­ti­rii­tai­sis­sa ti­lan­teis­sa. Omat mie­li­ha­lut oh­jai­si­vat va­lit­se­maan viih­teel­li­sem­män tien. On hyvä, et­tä tuo lah­jan­sa ja työ­pa­nok­sen­sa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­hön jo nuo­re­na.

Ju­ma­la siu­naa täl­lai­sia va­lin­to­ja si­tä­kin kaut­ta, et­tä säi­lyy us­ko­vais­ten yh­tey­des­sä ja rak­kau­des­sa. Työn ää­rel­lä voi vir­kis­tyä ja saa­da uu­sia ys­tä­viä. Saa va­li­ta saat­to­mie­hiä, joi­den kans­sa voi kes­kus­tel­la miel­tä as­kar­rut­ta­vis­ta asi­ois­ta.

”Minä olen pan­nut tei­dän va­lit­ta­vak­sen­ne elä­män ja kuo­le­man, siu­nauk­sen ja ki­rouk­sen. Va­lit­kaa siis elä­mä, et­tä te ja tei­dän jäl­ke­läi­sen­ne sai­sit­te elää.” (5. Moos. 30:19.)

Nuo­ruu­des­sa ih­mi­nen usein te­kee elä­män suu­ria ja kau­as­kan­toi­sia pää­tök­siä. Eri­tyi­ses­ti sinä, joka poh­dit suu­rien va­lin­to­jen edes­sä rat­kai­su­ja, pyy­dä Ju­ma­lal­ta vii­saut­ta, ym­mär­rys­tä ja kuu­li­ais­ta miel­tä. Ju­ma­la on lu­van­nut kuul­la ru­kouk­set ja pyyn­nöt. Ih­mi­sel­tä ky­sy­tään kuu­li­ai­suut­ta Ju­ma­lan sa­nal­le. Neu­vo ”va­lit­kaa siis elä­mä” on voi­mas­sa täs­sä­kin ajas­sa.

Ju­ma­la on lu­van­nut ol­la läs­nä kuo­le­mas­sa­kin. Hän lä­het­tää sa­nan­saat­ta­jan kuo­lin­vuo­teen ää­rel­le ja vah­vis­taa kuo­lin­het­kel­lä. Sain ko­kea tä­män äi­ti­ni vii­me het­ki­nä.

Äi­ti­ni ei ol­lut use­aan päi­vään avan­nut sil­mi­ään ei­kä re­a­goi­nut ym­pä­ril­lä ole­vaan elä­mään ja ää­niin. Kun siu­na­sin hä­nel­le evan­ke­liu­min, hän ava­si kak­si ker­taa sil­män­sä ja kat­soi mi­nua, huo­kai­si sy­vään ja nu­kah­ti le­vol­li­ses­ti. Hä­nen elä­män­sä oli päät­ty­nyt. Sa­maan ai­kaan Ke­sä­seu­ra­ra­di­os­ta kuu­lui lau­lu Tie lap­so­sen kul­kee nyt kor­ves­sa maan.

Äi­din oli tur­val­lis­ta nu­kah­taa evan­ke­liu­min siu­nauk­sen jäl­keen ja tu­tun lau­lun soi­des­sa odot­ta­maan ylös­nou­se­muk­sen iha­naa aa­mua. Ju­ma­lan va­lit­tu­na saa luot­taa ja tur­va­ta sii­hen, et­tä hän va­lit­si mei­dät ja vie ker­ran tai­vaan ko­tiin pe­ril­le. Ei tar­vit­se pe­lä­tä. Tai­vaas­sa on iha­na osa, jota saa us­kon kaut­ta kat­sel­la.