Oli il­ta. Pie­net is­tui­vat leik­ki­mäs­sä le­goil­la. Mie­he­ni val­mis­tau­tui töi­hin­läh­töön, kier­si vie­lä lap­sen luo­ta lap­sen luok­se ja siu­na­si evan­ke­liu­mil­la. Kävi mi­nun­kin luo­na­ni, ru­tis­tim­me ja siu­na­sim­me toi­si­am­me. Yh­täk­kiä, mie­he­ni jo ol­les­sa läh­dös­sä, pie­nin ha­vah­tui lei­keis­tään ja huu­dah­ti: ”Ik­kä! Tää et tiu­nan­nu mua!” Mie­he­ni se­lit­ti, et­tä kyl­lä hän kävi an­ta­mas­sa an­teek­si. Pie­ni ei ol­lut kui­ten­kaan lei­keil­tään sitä eh­ti­nyt ta­ju­ta. Edel­leen hän sa­noi: ”Et var­mat­ti tiu­nan­nu!”

Kii­re unoh­tui. Mie­he­ni pa­la­si ta­kai­sin ja kier­si hel­läs­ti kä­det pie­nim­mäi­sen ym­pä­ril­le. Hän siu­na­si kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Tyt­tö nos­ti omaa kät­tään isän­sä pos­kel­le ja tuu­ma­si le­vol­li­sin mie­lin: ”Ik­käl­le Jee­tut vie­ret­tä!”

Mie­li läm­pi­mä­nä ajat­te­len tuo­ta het­keä. Mi­ten tär­ke­ää on­kaan an­teek­si­an­ta­mus. Sii­nä het­kes­sä saa tun­tea, et­tä Jee­sus it­se on sii­nä lä­hel­lä, siu­naa­mas­sa ja kan­ta­mas­sa.

Mil­lai­sia muis­to­ja si­nul­la on an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta? Olen saa­nut it­se ko­kea evan­ke­liu­min voi­ma­na, jo­hon on voi­nut tur­va­ta ai­van kai­kes­sa. Vai­kei­na het­ki­nä on tun­tu­nut loh­dul­li­sel­ta, kun joku on siu­nan­nut syn­tien li­säk­si mur­heet­kin an­teek­si. On ol­lut iha­na aja­tel­la, et­tä sii­hen­kin meil­lä on oi­keus. On lupa lait­taa pois kaik­ki se, mikä te­kee elä­män ras­kaak­si. Mur­hei­den­kaan pai­noa ei tar­vit­se it­se kan­taa.

Yh­te­nä il­ta­na ih­met­te­lin mie­he­ni kans­sa sitä, mi­ten hy­vin meil­lä oi­ke­as­taan on asi­at. On riit­tä­nyt rak­kaut­ta. Sii­nä pu­hel­les­sa kum­pi­kin koki, et­tä toi­nen on ol­lut se, joka on jou­tu­nut an­ta­maan enem­män an­teek­si, enem­män kan­ta­nut. Sii­nä kat­soim­me toi­si­am­me ja yh­tä ai­kaa nau­rat­ti ja it­ket­ti. Tun­tui tur­val­li­sel­ta. Kaik­ki äkäi­lyt ja vai­ke­at het­ket oli saa­tu an­teek­si. Niis­tä het­kis­tä oli jää­nyt mie­leen se läm­pö ja kiin­ty­mys, joka an­teek­si­an­ta­mi­sen ja -us­ko­mi­sen het­kel­lä syn­tyy. Se kii­tol­li­suus.

18 vuot­ta sit­ten häis­säm­me lau­let­tiin virt­tä 389. Tuos­sa lau­lus­sa ke­hoi­te­taan jät­tä­mään koko elä­mä Ju­ma­lan hal­tuun. Vir­ren sa­nat muis­tut­ta­vat Ju­ma­lan rak­kau­des­ta ja ha­lus­ta kan­taa. Ju­ma­lan kä­sit­tä­mä­tön rak­kaus on ol­lut läs­nä mei­dän­kin avi­o­lii­tos­sa. Se on nä­ky­nyt an­teek­si­an­ta­muk­ses­sa, mo­nis­sa ar­jen pie­nis­sä ja suu­ris­sa ih­meis­sä, koko elä­mäs­sä. Us­kon, et­tä sen va­ras­sa on ih­mi­sen sy­vin on­ni.

Sitä ru­koi­len, et­tä Tai­vaan Isä siu­nai­si tu­le­vat­kin päi­vät ja an­tai­si yh­tei­sen elä­män jat­kua riit­tä­vän on­nel­li­se­na. An­tai­si sel­lai­set vai­heet, et­tä koko per­heem­me säi­lyi­si us­ko­mas­sa. Säi­lyi­si ai­na Jee­sus vie­res­sä.

Sitä toi­von si­nul­le­kin. Et­tä sai­sit ko­kea, et­tä Ju­ma­lan rak­kaus ja voi­ma on suu­rem­pi kuin yk­si­kään elä­män mur­he. Et­tä sai­sit upot­taa syn­nit ja kiu­sauk­set an­teek­si­an­ta­muk­sen su­loi­seen vir­taan ja us­koa, et­tä ne to­del­la on an­teek­si­an­net­tu. Tai­vaas­sa as­ti.