Olen ol­lut tänä ke­sä­nä kol­me ker­taa rip­pi­juh­las­sa. Jo­kai­nen juh­la oli omal­la ta­val­laan kos­ket­ta­va ja eri­lai­nen. Lä­hel­lä asu­van nuo­ren rip­pi­juh­las­sa saim­me ko­kea niin si­säis­tä kuin ul­kois­ta­kin läm­pöä kau­nii­na hel­le­päi­vä­nä. Oli mu­ka­va ol­la hä­nen lä­heis­ten­sä kans­sa yh­des­sä juh­li­mas­sa.

Toi­nen rip­pi­juh­la pu­hut­te­li kos­ket­ta­val­la ta­val­la kaik­kia läs­nä ol­lei­ta. Eri­tyis­rip­pi­kou­lun juh­las­ta jäi­vät mie­leen vir­si Her­ra, olet Luo­ja­ni ja psal­min sa­nat ”minä olen ih­me, suu­ri ih­me, ja kii­tän si­nua sii­tä. Ih­meel­li­siä ovat si­nun te­ko­si, minä tie­dän sen”. (Ps. 139:14.) Rip­pi­kou­luun osal­lis­tu­mi­nen ja kon­fir­maa­ti­o­juh­la oli­vat tär­kei­tä nuo­rel­le it­sel­leen sekä hä­nen per­heel­leen. Tun­tui ih­meel­li­sel­tä, et­tä tu­tus­ta pie­nes­tä po­jas­ta oli kas­va­nut rip­pi­kou­lu­lai­nen.

Her­ra, olet Luo­ja­ni,

tun­net mi­nut tar­kas­ti.

Si­nul­ta sain elä­mä­ni,

suo­je­lit jo syn­ty­mä­ni.

Olen ih­me, tie­dän sen,

si­nul­le tuon kii­tok­sen.

Vir­si 808:1

Seu­raa­va­na oli­vat vuo­ros­sa omas­sa ko­dis­sam­me pi­det­tä­vät rip­pi­juh­lat ja nii­den jär­jes­te­lyt. Oli mie­tit­tä­vä, mitä tar­jot­ta­vaa juh­las­sa oli­si. Vaih­det­tai­siin­ko olo­huo­neen muo­vi­ma­ton ti­lal­le vih­doin la­mi­naa­tit, kel­paa­vat­ko keit­ti­öön sa­mat ver­hot, jot­ka siel­lä oli­vat? Mil­tä etu­pi­han kuk­ka­pen­kit näyt­tä­vät, kun hel­le on paah­ta­nut nii­tä koko ke­sän ja kas­te­lu­ve­si­kin uh­kaa kai­vos­sa jo lop­pua?

Lei­ri­vii­kol­la olin muu­ta­man päi­vän yk­sin ko­to­na ja sain in­toa sii­vo­ta enem­män kuin juh­la oli­si vaa­ti­nut. Pe­sin pyyk­kiä, ver­ho­ja ja päi­vä­peit­to­ja, sii­vo­sin kel­la­ria ja por­ras­pie­liä ja kit­kin rik­ka­ruo­ho­ja. Edel­li­sel­lä vii­kol­la nuo­ren pe­se­mät ma­tot tuok­sui­vat puh­tai­na ja odot­ti­vat, kun­nes ne lai­te­taan lat­ti­oil­le. Äi­din ku­to­mat rä­sy­ma­tot sai­vat teh­tä­väk­seen peit­tää ku­lu­neen muo­vi­ma­ton olo­huo­nees­sa. Kun puh­tai­ta mat­to­ja kat­sel­les­sa­ni muis­te­lin tai­vaan ko­tiin pääs­syt­tä äi­ti­ä­ni ja hä­nen us­kon­kil­voi­tus­taan, har­mis­tus lat­ti­a­re­mon­tin to­teu­tu­mat­to­muu­des­ta häi­pyi vä­hi­tel­len.

Kuu­mat hel­le­päi­vät tun­tui­vat me­ne­vän as­ka­reis­sa jou­tui­sas­ti aa­mus­ta il­taan. Vä­lil­lä is­tuin pi­ha­huo­neen kei­nus­sa miet­ti­mäs­sä tu­le­vaa juh­laa sa­mal­la, kun kuun­te­lin Ke­sä­seu­ra­ra­di­os­ta kuu­lu­via lau­lu­ja ja pu­hei­ta. Lau­lu­ja kuun­nel­les­sa lai­toin ää­nen­voi­mak­kuu­den so­pi­van isol­le, jot­ta sain tun­tu­man kuin oli­sin seu­ra­tel­tas­sa. Myö­hään il­lal­la ei oli­si malt­ta­nut sul­kea ra­di­o­ta ja men­nä nuk­ku­maan.

Vii­kon lop­pu­puo­lel­la sain ha­kea rip­pi­kou­lu­lai­sen ko­tiin lei­ril­tä. Kuu­lin hä­nel­tä tuol­loin en­sim­mäi­se­nä sa­nat: ”Lei­ri oli tosi mu­ka­va, en eh­ti­nyt lu­ke­maan sitä mu­kaan ot­ta­maa­ni kir­jaa yh­tään, kun ai­ka ku­lui niin no­pe­as­ti”.

Sa­ma­na il­ta­na kir­joi­tin ru­noa on­nit­te­lu­kort­tiin ja ilah­duin kum­mi­tyt­tä­re­ni ja hä­nen si­sa­ren­sa vie­rai­lus­ta. Per­hon hil­la­suol­ta poi­mi­tut la­kat pää­tyi­vät hei­dän te­ke­mään hyy­te­lö­kak­kuun. Ko­ti­kin al­koi vä­hi­tel­len näyt­tää sil­tä, et­tä juh­lat voi­daan jär­jes­tää.

Juh­lia val­mis­tel­les­sa huo­li kai­ken eh­ti­mi­ses­tä val­miik­si stres­sa­si vä­lil­lä, mut­ta apua oli saa­ta­vil­la myös lä­hel­lä asu­van su­ku­lais­per­heen nuo­ril­ta, jot­ka ovat tot­tu­neet aut­ta­maan ko­to­naan vas­taa­vis­sa ti­lan­teis­sa. Glu­tee­nit­to­mat pi­pa­rit­kin saa­tiin lei­vot­tua juh­laa edel­tä­vä­nä il­ta­na, ja pi­han ku­kis­ta tai­ot­tiin kau­niit kuk­ka-ase­tel­mat mal­ja­koi­hin.

Juh­la­päi­vän aa­mu­na ha­laus rip­pi­nuo­rel­le ja siu­nauk­sen toi­vo­tus hä­nen tär­ke­ä­nä päi­vä­nään. Kir­kos­sa olim­me ajois­sa pai­kal­la, ja oli ai­ka py­säh­tyä. Kau­niin ur­ku­mu­sii­kin soi­des­sa ja kon­fir­moi­ta­vien as­tel­les­sa koh­ti kir­kon etuo­saa tun­sin lii­ku­tuk­sen sy­dä­mes­sä­ni. Kat­se­lin rip­pi­nuor­tam­me läm­möl­lä ja rak­kau­del­la. Ajat­te­lin on­nit­te­lu­kor­tin sa­no­ja, tä­nään on si­nun päi­vä­si. Olim­me kii­tol­li­sia, et­tä si­jais­van­hem­pi­na saim­me ol­la mu­ka­na juh­li­mas­sa si­nun kans­sa­si.

Ko­to­na kah­vi­pöy­tä oli val­mii­na, ja vie­rai­den pu­heen­so­ri­na täyt­ti ko­tim­me pian kir­kos­ta tu­lon jäl­keen. Rip­pi­kou­lu­lai­sel­le tär­ke­ät ih­mi­set on­nit­te­li­vat hän­tä ja toi­vot­ti­vat kaik­kea hy­vää tu­le­vai­suu­teen.