Au­lik­ki Pii­rai­nen

Ka­jaa­ni­lai­nen Pek­ka Kois­ti­nen sei­soi nuo­ruus­vuo­si­naan use­as­ti su­vi­seu­ra­tel­tas­sa ol­leen vih­re­än tai pu­nai­sen ris­tin vie­res­sä. Kyl­tis­sä luki PAA­RIT.

– Kä­vin Reis­jär­ven kan­sa­no­pis­ton ja suo­ri­tin en­si­a­pu­kurs­sin. Se oli riit­tä­vä op­pi­mää­rä, jot­ta pää­si paa­rin­kan­ta­jan teh­tä­vään.

Täs­sä ny­kyi­sin jo ka­don­nees­sa teh­tä­väs­sä op­pi, mitä on maan ve­to­voi­ma.

– Paa­rin­kan­ta­jien teh­tä­vä­nä oli kul­jet­taa seu­ra­tel­tas­sa sai­ras­koh­tauk­sen saa­neet, hel­tees­sä pyör­ty­neet tai uu­pu­neet seu­ra­vie­raat en­si­a­pu­tel­tal­le. Hoi­to­telt­ta saat­toi ol­la toi­sel­la puo­lel­la kes­kus­kent­tää. Paa­reis­sa ei ol­lut rat­tai­ta. Kan­ta­jien jal­ko­jen ja kä­sien va­ras­sa lii­kut­tiin, Kois­ti­nen päi­vit­te­lee.

Kes­kus­kent­tä saat­toi ol­la möyk­kyi­nen ja jopa ojia yli­tet­tä­vä­nä.

– Sii­nä tie­si kan­ta­neen­sa, kun hel­teel­lä sai mum­mun tai pa­pan pe­ril­le en­si­a­pu­a­se­mal­le.

Pai­no­ra­joi­tuk­sia kan­ta­muk­sel­le ei voi­nut lait­taa ja toi­si­naan saat­toi ol­la hie­man kii­reen tun­tua, jos paa­reil­la oli­jal­la oli vaik­ka­pa epi­lep­si­a­koh­taus pääl­lä tai muu­ten oli ko­vin hei­kos­sa ha­pes­sa.

– Muis­tan hy­vin jän­ni­tyk­sen tun­teen, kun sei­sos­kel­tiin paa­ri­kyl­tin al­la val­koi­nen pu­na­ris­ti­nen merk­ki­nau­ha ol­ka­var­res­sa. Ke­ho­tet­tiin sei­so­maan ja tä­hys­te­le­mään, jos joku tar­vii apua.

Hä­ly­tys saa­tiin usein niin, et­tä seu­ra­vie­raat al­koi­vat hui­toa tä­pö­täy­des­sä su­vi­seu­ra­tel­tas­sa penk­ki­ri­vis­tön kes­kel­tä tai tuo­tiin sa­naa, et­tä äk­kiä paa­rit tän­ne. Sit­ten paa­rit kan­toon ja au­kai­se­maan reit­tiä koh­tee­seen pyy­tä­en ih­mi­siä väis­tä­mään. Tel­tan vä­ki­mää­rää ei men­nei­nä vuo­si­na ra­joi­tet­tu ja penk­ki­ri­vit­kin oli­vat ah­taat.

– Aa­mu­päi­vät oli­vat rau­hal­li­sem­pia, mut­ta il­taa koh­den telt­ta täyt­tyi vä­es­tä, läm­pö­ti­la nou­si ja sai­ras­koh­taus­ten mah­dol­li­suus li­sään­tyi.

Myös eh­tool­lis­ju­ma­lan­pal­ve­lu­sai­ka oli työl­lis­tä­vää ai­kaa. Mi­tään en­si­a­pu­vä­li­neis­töä ei ol­lut, vain paa­rit ja mo­lem­mil­la kan­ta­jal­la kak­si kät­tä ja kak­si jal­kaa.

– Pel­ko sii­tä, et­tä jou­dut­tai­siin el­vyt­tä­mään, oli mie­les­sä, mut­ta tuo ko­ke­mus on­nek­si jäi sil­loin ko­ke­mat­ta.

Kois­ti­sen mie­les­tä hyvä puo­li teh­tä­väs­sä oli, et­tä sai ol­la Sa­nan kuu­los­sa ihan pal­kan edes­tä. Palk­ka­han oli sama kuin ny­kyi­sin­kin su­vi­seu­rois­ta, kah­vi- ja ruo­ka­lip­pu­ja.

Jon­kin­lai­nen ki­pi­nä tuos­ta paa­rin­kan­ta­jan työs­tä eh­kä syt­tyi, sil­lä ny­kyi­sin mies työs­ken­te­lee en­si­hoi­dos­sa.

– Noi­den ko­ke­mus­ten jäl­keen­kin olen ol­lut Su­vi­seu­ro­jen en­si­hoi­dos­sa työ­vuo­rois­sa ja ha­ke­nut uu­pu­nei­ta myös isos­ta­tel­tas­ta. To­sin ei enää ole tar­vin­nut kan­taa po­ti­lai­ta paa­rit keik­ku­en kä­sien va­ras­sa pit­kiä mat­ko­ja, kun lä­hel­le on pääs­ty joko am­bu­lans­sil­la tai paa­rit si­säl­tä­väl­lä mön­ki­jäl­lä.