Mau­no Ku­run­lah­ti

Oma­koh­tai­sen us­kon omis­ta­ja­na on tur­val­lis­ta elää tätä päi­vää.

Öl­jy­mä­el­lä is­tuu ryh­mä ih­mi­siä. Il­mas­sa on ih­mis­mie­liä kii­hot­ta­va ja pe­lot­ta­va­kin ai­he, kai­ken lop­pu. Jee­sus ryh­män kes­kel­lä oli pu­hu­nut Je­ru­sa­le­min tu­le­vas­ta hä­vi­tyk­ses­tä, jon­ka ope­tus­lap­set oli­vat miel­tä­neet osak­si tu­le­vaa maa­il­man­lop­pua.

Nyt on he­rän­nyt luon­nol­li­nen ky­sy­mys, mil­loin tämä ta­pah­tuu? Jee­sus ei kui­ten­kaan ker­ro päi­vä­mää­riä vaan ker­too sekä Je­ru­sa­le­min hä­vi­tyk­sen et­tä sii­tä eril­lään ole­van toi­sen tu­le­mi­sen­sa ai­kaan nä­ky­viä il­mi­öi­tä ja ta­pah­tu­mia.

Het­keä ei tie­dä ku­kaan

Ih­mi­nen on kaut­ta ai­ko­jen ky­sel­lyt Raa­ma­tus­sa en­nus­tet­tu­jen ta­pah­tu­mien ajan­koh­tia. Ajan­ku­lun ym­mär­tä­mis­tä vai­keut­taa Ju­ma­lan ja ih­mi­sen ai­ka­kä­si­tyk­sen eri­lai­suus: ”Mut­ta äl­kää te, rak­kaat ys­tä­vät, unoh­ta­ko tätä: Her­ral­le yk­si päi­vä on kuin tu­hat vuot­ta ja tu­hat vuot­ta kuin yk­si päi­vä” (2. Piet. 3:8).

Tä­män ajal­li­sen maa­il­man lop­pua on en­nus­tet­tu ja ha­et­tu tark­ko­ja ajan­koh­tia ava­ruu­des­ta, tai­kuu­des­ta ja Raa­ma­tus­ta. Tur­haan. Heti Apos­to­lien­kin ai­ka­na jou­dut­tiin ot­ta­maan kan­taa Jee­suk­sen toi­sen tu­le­mi­sen odo­tuk­seen (2. Piet. 3:3–11; 1. Tess. 5:1–5; 2. Tess. 2:2).

Kes­ken ar­ki­sen aher­ruk­sen

Teks­tim­me pää­koh­dat ovat Jee­suk­sen toi­sen tu­le­mi­sen ai­ka ja val­vo­mi­nen sitä odot­ta­es­sa. Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min lu­vus­sa 24 vaih­tu­vat Je­ru­sa­le­min hä­vi­tyk­sen ja maa­il­man lo­pun ajan ku­vauk­set il­man ot­si­koi­ta ja toi­siin­sa se­koit­tu­en, niin et­tä jos­kus asi­oi­ta on vai­kea erot­taa toi­sis­taan. Teks­tim­me ja­keet 36–44 ku­vaa­vat kui­ten­kin vain Jee­suk­sen toi­sen tu­le­mi­sen ai­kaa. Täs­sä osas­sa Jee­suk­sen pu­hees­sa ko­ros­tuu tuon tu­le­van ajan­koh­dan äkil­li­syys ja yl­lä­tyk­sel­li­syys. Ku­kaan Ju­ma­laa lu­kuun ot­ta­mat­ta ei tie­dä tuo­ta het­keä (Matt. 24:36).

Tä­män het­ken ta­va­no­mai­suut­ta vah­vis­te­taan ver­taa­mal­la ai­kaa Noo­an ai­kaan, jol­loin elet­tiin nor­maa­lia elä­mää: ”Ih­mi­set söi­vät ja joi­vat, me­ni­vät nai­mi­siin ja nait­ti­vat tyt­tä­ri­ään ai­na sii­hen päi­vään as­ti, jona Nooa meni ark­kiin” (Matt. 24:38). Vaik­ka Raa­ma­tun mu­kaan tie­däm­me, et­tä tuo­na Noo­an ai­ka­na syn­ti oli saa­nut maa­il­mas­sa val­lan (2. Piet. 2:5; 1. Moos. 6:12–13) ja Raa­mat­tu to­dis­taa, et­tä lo­pun ajal­la maa­il­ma on sa­mal­la ta­val­la pa­han val­las­sa (2. Tim. 3:1–5), ei Jee­sus täs­sä teks­tin yh­tey­des­sä ei­kä rin­nak­kais­teks­tis­sä­kään (Luuk. 17:26–30) ko­ros­ta tuo­ta pa­huut­ta ajan­koh­dan merk­ki­nä, vaan elä­män ta­va­no­mai­suut­ta.

Nämä koh­dat opet­ta­vat kiin­ty­mäs­tä lii­kaa tä­hän ta­val­li­seen ar­keen. Ai­em­mis­sa ja­keis­sa Jee­sus an­taa mui­ta­kin tun­to­merk­ke­jä toi­seen tu­le­mi­seen­sa: ”Tämä val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mi ju­lis­te­taan kaik­ki­al­le maa­il­maan, kai­kil­le kan­soil­le to­dis­tuk­sek­si, ja sit­ten tu­lee lop­pu” (Matt. 24:14). Ny­ky­a­jan tek­niik­ka tuo tuon nä­kö­kul­man hy­vin lä­hel­le ai­kaam­me.

Evan­ke­liu­mi aut­taa val­vo­maan

Toi­nen pää­koh­ta Jee­suk­sen pu­hees­sa ope­tus­lap­sil­le kos­kee val­vo­mis­ta. Us­kon kil­voi­tus maa­il­mas­sa viet­te­lys­ten ja oman heik­kou­den ra­sit­ta­ma­na mo­nes­ti uu­vut­taa ja vä­syt­tää.

Unes­sa ei voi vas­tus­taa sie­lun­vi­hol­li­sen hyök­käyk­siä, sik­si on ol­ta­va val­veil­la ja pu­keu­dut­ta­va Ju­ma­lan tais­te­lu­va­rus­tuk­seen (Ef. 6:11). Sa­mas­sa yh­tey­des­sä Jee­sus ko­ros­taa oma­koh­tais­ta us­koa. Ian­kaik­ki­suu­den kut­su­es­sa ku­kaan ei voi tur­vau­tua toi­sen us­koon, ei per­hee­seen, ei­kä muu­hun yh­tei­söön. Kes­ken ar­ki­sen aher­ruk­sen tai le­von, yh­täk­kiä, ar­vaa­mat­ta voi kut­su kuu­lua, ja raja kut­su­tun ja kut­su­mat­to­man vä­lil­lä voi kul­kea ol­ka­pää­tä hi­po­en.

Jee­sus ke­hot­ti siis val­vo­maan. Oma­koh­tai­sen us­kon an­ta­man tun­non­rau­han puut­tu­mi­nen tar­koit­taa syn­nin unes­sa ole­mis­ta. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kuu­luu yhä edel­leen kut­su tul­la omis­ta­maan tätä tun­non­rau­haa. Ja kun Jee­suk­sen so­vin­to­työn kaut­ta saa omis­taa oma­koh­tai­sen us­kon, on tur­val­lis­ta elää tätä päi­vää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­min ja Py­hän Hen­gen ope­tuk­sen vah­vis­ta­ma­na.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 24:36–44

Raa­mat­tu 1992: ”Mut­ta sitä päi­vää ja het­keä ei tie­dä ku­kaan, ei­vät tai­vaan en­ke­lit ei­kä edes Poi­ka, sen tie­tää vain Isä. Niin kuin kävi Noo­an päi­vi­nä, niin on käy­vä sil­loin­kin, kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee. Ve­den­pai­su­muk­sen edel­lä ih­mi­set söi­vät ja joi­vat, me­ni­vät nai­mi­siin ja nait­ti­vat tyt­tä­ri­ään ai­na sii­hen päi­vään as­ti, jona Nooa meni ark­kiin. Ku­kaan ei aa­vis­ta­nut mi­tään, en­nen kuin tul­va tuli ja vei hei­dät kaik­ki men­nes­sään. Sa­moin käy, kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee. Kak­si mies­tä on pel­lol­la: toi­nen ote­taan, toi­nen jä­te­tään. Kak­si nais­ta on jau­ha­mas­sa vil­jaa: toi­nen ote­taan, toi­nen jä­te­tään. ”Val­vo­kaa siis, sil­lä te et­te tie­dä, minä päi­vä­nä tei­dän Her­ran­ne tu­lee.Ym­mär­rät­te­hän, et­tä jos ta­lon isän­tä tie­täi­si, mi­hin ai­kaan yös­tä va­ras tu­lee, hän val­voi­si ei­kä an­tai­si mur­tau­tua ta­loon­sa. Ol­kaa siis te­kin val­miit, sil­lä Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee het­kel­lä, jota et­te aa­vis­ta.

Bib­lia: Vaan sii­tä päi­väs­tä ja het­kes­tä ei tie­dä ken­kään, ei tai­vaan en­ke­lit­kään, vaan mi­nun Isä­ni yk­si­nän­sä. Mut­ta niin­kuin Noan ajat oli­vat, niin pi­tää myös Ih­mi­sen Po­jan tu­le­mus ole­man. Sil­lä niin­kuin he nii­nä päi­vi­nä ve­den­pai­su­mi­sen edel­lä oli­vat, söi­vät ja joi­vat, nai­vat ja huo­li­vat, ha­maan sii­hen päi­vään as­ti, jona Noa ark­kiin si­säl­le meni, Ja ei tie­tä­neet en­nen kuin ve­den­pai­su­mus tuli, ja ot­ti pois kaik­ki: niin pi­tää myös Ih­mi­sen Po­jan tu­le­mus ole­man. Sil­loin on kak­si ke­dol­la: yk­si ote­taan ylös, ja toi­nen jä­te­tään. Kak­si jau­ha­vat myl­lys­sä: yk­si ote­taan ylös, ja toi­nen jä­te­tään. Val­vo­kaat siis; sil­lä et­te tie­dä, mil­lä het­kel­lä tei­dän Her­ran­ne on tu­le­va. Mut­ta se tie­tä­käät: jos per­hee­ni­sän­tä tie­täis, mil­lä het­kel­lä va­ras on tu­le­va, kai­ke­ti hän val­vois, ei­kä sal­li­si kai­vaa huo­net­tan­sa. Sen­täh­den ol­kaat te myös val­miit; sil­lä mil­lä het­kel­lä et­te luu­le­kaan, tu­lee Ih­mi­sen Poi­ka.