Ee­ro Nuo­li­o­ja

Ih­mi­ses­tä, hä­nen sy­dä­mes­tään, käy­dään tais­te­lua joka päi­vä. Yh­tä ai­kaa ei voi pal­vel­la kah­ta her­raa.

Py­hä­päi­väm­me kir­kol­li­nen ot­sik­ko on Ju­ma­lan huo­len­pi­to. Ai­kai­sem­min päi­vän ni­me­nä oli Hyvä osa. Mo­lem­mat ovat hen­gel­li­ses­ti kes­kei­siä ai­hei­ta ja si­säl­tä­vät eri nä­kö­kul­mia. Jee­sus ha­vain­nol­lis­ti vuo­ri­saar­nas­sa Ju­ma­lan huo­len­pi­toa ke­hot­ta­mal­la kat­so­maan tai­vaan lin­tu­ja ja ke­don kuk­kia. Kun Jee­sus taas te­roit­ti vain yh­den asi­an tar­peel­li­suut­ta, hän ot­ti esi­mer­kik­si Ma­ri­an, Mar­tan si­sa­ren, joka is­tui Jee­suk­sen jal­ko­jen juu­res­sa ja kuun­te­li hä­nen pu­het­taan: ”Ma­ria on va­lin­nut hy­vän osan, ei­kä sitä ote­ta hä­nel­tä pois” (Luuk. 10:42).

Ju­ma­lan sana on aar­re

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mil­le on an­net­tu Raa­ma­tus­sa ot­sik­ko Ju­ma­la ja mam­mo­na. Teks­tis­sä Jee­sus aset­taa vas­tak­kain aar­teet, jot­ka sul­ke­vat toi­sen­sa pois. Vie­rais­ta kie­lis­tä suo­men kie­leen tul­lut mam­mo­na tar­koit­taa rik­kaut­ta, omai­suut­ta ja aar­ret­ta. Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa tämä sana ei vie­lä esiin­ny. Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa se löy­tyy vain Jee­suk­sen pu­heis­ta.

Ar­ki­kie­les­sä aar­re voi tar­koit­taa muu­ta­kin kuin ra­hal­li­ses­ti ar­vo­kas­ta omai­suut­ta. Joku pi­tää vaa­ti­mat­to­mal­ta näyt­tä­vää pe­rin­tö­e­si­net­tä aar­tee­naan. Nuo­ri pi­tää lip­pis­tään pääs­sä us­kol­li­ses­ti kuin aar­ret­ta. Ru­ne­ber­gil­le Ju­ma­lan sana oli aar­re: ”On meil­lä aar­re ver­ra­ton, se kal­liim­pi on kul­taa. Myös ja­lo­ki­vi kal­lein on sen rin­nal­la vain mul­taa. Näin suu­ren lah­jan tai­vaas­ta me saim­me osak­sem­me, sa­nan­sa Her­ra Ju­ma­la, kun an­toi aar­teek­sem­me.” (VK 183:1.) Tär­kein ra­ja­vii­va erot­taa py­sy­vän ja ka­to­a­van aar­teen.

Nä­ky­vä kes­tää vain ai­kan­sa

Jee­sus va­roit­ti ko­ko­a­mas­ta aar­tei­ta, joi­ta koi ja ruos­te tu­ho­a­vat ja var­kaat va­ras­ta­vat. Apos­to­li Paa­va­lin mu­kaan ei kan­na­ta kiin­tyä nä­ky­vään, sil­lä se kes­tää vain ai­kan­sa (2. Kor. 4:18). Koi ja ruos­te voi­vat tar­koit­taa mo­nen­lai­sia te­ki­jöi­tä, jot­ka tu­ho­a­vat ta­lot ja ta­va­rat. Myös kun­nia ja mai­ne­te­ot haa­lis­tu­vat ajan saa­tos­sa. Muu­an yrit­tä­jä ku­va­si ai­koi­naan, et­tä va­luut­ta­lai­na jä­ri­syt­ti hän­tä yh­des­sä yös­sä, kun lai­nan ar­vo muut­tui ai­van toi­sek­si. It­se olen nuo­re­na ko­ke­nut, mitä mer­kit­see, kun tu­li­pa­lo vie tun­nis­sa kai­ken.

Hyvä on pon­nis­tel­la toi­meen­tu­lon eteen ja sääs­tää ra­haa. Ei ole vää­rin hank­kia omai­suut­ta ja ta­va­raa. Syn­tiä on nos­taa ne yk­kö­sa­si­ak­si, en­sim­mäi­sen käs­kyn pai­kal­le. Ka­te­kis­mus se­lit­tää: ”En­sim­mäi­nen käs­ky ky­syy, min­kä va­raan me elä­mäm­me ra­ken­nam­me. Kuka tai mikä on mei­dän ju­ma­lam­me? Jo­kai­nen et­sii jo­ta­kin, jo­hon voi kiin­nit­tää toi­von­sa. Luu­lem­me, et­tä raha, val­ta ja kun­nia suo­jaa­vat mei­tä.”

Syn­tiä on myös ah­neus, vaik­ka se kät­key­tyi­si ah­ke­ruu­den tai vas­tuul­li­sen elä­män­ta­van ni­miin. Paa­va­lin mu­kaan ra­han­hi­mo on kai­ken pa­han al­ku­juu­ri (1. Tim. 6:10). Jee­sus muis­tut­ti: ”Mis­sä on aar­tee­si, siel­lä on myös sy­dä­me­si” (Matt. 6:21). Sa­nat py­säyt­tä­vät mei­dät ar­vi­oi­maan, mi­hin me elä­mäs­säm­me vii­me kä­des­sä tur­vau­dum­me.

Ter­ve ja vi­al­li­nen sil­mä nä­ke­vät eri ta­val­la

Jee­suk­sen ku­va­pu­heen mu­kaan ter­ve sil­mä nä­kee to­den­mu­kai­ses­ti ja oi­kein. Kun Pyhä Hen­ki on saa­nut kut­sua, va­lis­taa, py­hit­tää ja var­jel­la, se va­lai­see lam­pun ta­voin. Ter­ve sil­mä te­kee eron py­sy­vän ja ka­to­a­van, Ju­ma­lan ja mam­mo­nan vä­lil­lä. Se näyt­tää tien pal­vel­la koko sy­dä­mel­lään Tai­vaan Her­raa.

Vi­al­li­nen sil­mä taas kiin­tyy mam­mo­naan ja mui­hin kil­pai­le­viin ve­to­voi­ma­te­ki­jöi­hin ei­kä näe nii­tä har­ha­ku­vi­na. Ih­mi­ses­tä, hä­nen sy­dä­mes­tään, käy­dään tais­te­lua joka päi­vä. Le­vol­lis­ta on kui­ten­kin muis­taa apos­to­lin roh­kai­su: ”Voi­mal­laan Ju­ma­la var­je­lee tei­dät us­kos­sa, niin et­tä te saa­vu­tat­te pe­las­tuk­sen” (1. Piet. 1:5).

Us­kos­sa suun­taam­me kat­seen tai­vaa­seen: ”Aja­tel­kaa sitä mikä on yl­hääl­lä, äl­kää sitä mikä on maan pääl­lä” (Kol. 3:2). Nä­ky­vä kes­tää vain ai­kan­sa mut­ta nä­ky­mä­tön ikui­ses­ti. Us­kon kaut­ta olem­me osal­li­set to­del­li­ses­ta ja kal­leim­mas­ta aar­tees­ta. Hän on Jee­sus Kris­tus. Hän on läs­nä val­ta­kun­nas­saan, jota hän käs­ki et­siä.