Al­bert Ha­lo­nen

Jo­han­nes Kas­ta­ja opet­taa seu­raa­ji­aan luo­pu­maan ih­mi­syl­pey­des­tä ja kiin­nit­tä­mään kat­seen Jee­suk­seen, jou­lun suu­reen ih­mee­seen.

Kol­man­nen ad­vent­ti­sun­nun­tain evan­ke­liu­mien kes­kus­hen­ki­lö on Jo­han­nes Kas­ta­ja. Raa­mat­tu ker­too, et­tä myös hä­nel­lä oli us­kol­li­sia seu­raa­jia, joi­ta kut­sut­tiin hä­nen ope­tus­lap­sik­seen. Jo­han­nek­sen omin­ta­kei­nen ole­mus ja raju ju­lis­tus ke­rä­si­vät suu­ren ylei­sön huo­mi­on. Moni kiin­nos­tui hä­nen pu­heis­taan, ope­tuk­ses­taan ja vä­ke­väs­tä pa­ran­nus­saar­nas­taan.

Evan­ke­liu­meis­ta vä­lit­tyy toi­saal­ta myös kuva sii­tä, kuin­ka use­at ih­mi­set tu­li­vat vain kat­se­le­maan tuo­ta erä­mai­den ka­rua pro­feet­taa, ”huu­ta­vaa ään­tä”. Hän oli it­ses­sään jo nä­ke­mi­sen ar­voi­nen.

Jee­sus vei ih­mis­ten huo­mi­on

Päi­vän evan­ke­liu­mi al­kaa Jo­han­nek­sen op­pi­lai­den ha­vain­nos­ta, jos­sa on kuul­ta­vis­sa huo­les­tu­nut sävy: ”Nyt on ru­ven­nut kas­ta­maan myös se mies, joka oli kans­sa­si Jor­da­nin toi­sel­la puo­len ja jos­ta an­noit hy­vän to­dis­tuk­sen. Kaik­ki me­ne­vät hä­nen luok­seen.”

Jo­han­nek­sen seu­raa­jat ko­ki­vat, et­tä jo­tain uut­ta oli al­ka­nut vä­reil­lä kan­san kes­kuu­des­sa. Ih­mis­ten pu­hee­nai­heet al­koi­vat ol­la yhä enem­män jos­sain muu­al­la kuin Jo­han­nek­ses­sa. Jo­han­nek­sen ope­tus­lap­set ha­lu­si­vat ym­mär­ret­tä­väs­ti kuul­la opet­ta­jan­sa mie­li­pi­teen muut­tu­nees­ta asi­oi­den ti­las­ta.

Näyt­ti sil­tä, et­tä joku muu vei nyt ih­mis­ten huo­mi­on. Vä­ki­jou­kot Jo­han­nek­sen ym­pä­ril­lä har­ve­ni­vat, ja kas­teel­le tu­le­via oli koko ajan vä­hem­män. Sen si­jaan ih­mi­set oli­vat al­ka­neet par­veil­la Jee­sus Na­sa­re­ti­lai­sen seu­ras­sa.

Jo­han­nek­sen op­pi­lai­den ti­lan­ne­se­los­tus vaa­ti Jo­han­nek­sel­ta se­li­tys­tä ja kan­na­not­toa. Mitä täs­tä Jee­suk­ses­ta pi­täi­si aja­tel­la? Mik­si mei­dän sa­no­mam­me ja toi­min­tam­me ei ol­lut riit­tä­vää?

Ke­nen sa­no­ma miel­lyt­tää?

Jo­han­nek­sen ope­tus­las­ten aja­tuk­sen­kul­ku ei ole mi­ten­kään ou­toa. Ih­mis­ten huo­mi­on ja kan­san­suo­si­on ta­voit­te­lu tuot­taa ny­ky­ään­kin mo­nel­le pään­vai­vaa. No­pe­a­tem­poi­sen ja re­aa­li­ai­kai­sen me­di­an ai­ka­na ih­mis­ten huo­mi­os­ta ja ajan­viet­to­ta­vois­ta käy­dään kii­vas­ta kamp­pai­lua.

Myös hen­gel­li­nen et­sin­tä on ajau­tu­nut täl­le sa­mal­le kil­pa­ra­dal­le. Ih­mi­sen si­sim­piin ky­sy­myk­siin on tar­jol­la mo­nen­lai­sia kes­ke­nään huo­mi­os­ta kil­pai­le­via vas­tauk­sia. Mikä vaih­to­eh­to miel­lyt­tää eni­ten? Ke­nen sa­no­ma käy kau­pak­si?

Kan­san­suo­si­on et­si­mi­ses­sä on vaa­ran­sa. Kris­ti­tyt ajau­tu­vat har­ha­teil­le, mi­kä­li us­kon si­säl­töä läh­de­tään ar­vi­oi­maan tai jopa muok­kaa­maan sen huo­mi­oar­von pe­rus­teel­la. Kris­tuk­sen seu­ra­kun­taa pi­tää koos­sa ja elä­vä­nä to­tuu­den sana ei­vät­kä me­di­a­huo­mio ja so­si­aa­li­nen mark­ki­na-ar­vo.

Me­nes­ty­mi­nen on siu­nauk­sen va­ras­sa

Jo­han­nes Kas­ta­jan vas­tauk­ses­sa op­pi­lail­leen on op­pi­mis­ta myös meil­le. Jo­han­nes sa­noo: ”Ku­kaan ei voi ot­taa mi­tään, el­lei sitä an­ne­ta hä­nel­le tai­vaas­ta.” Tä­hän yk­sin­ker­tai­seen vas­tauk­seen si­säl­tyy syvä vii­saus. Täl­lä lau­seel­la Jo­han­nes Kas­ta­ja aset­taa asi­at ja il­mi­öt oi­kei­siin mit­ta­suh­tei­siin­sa ja rii­suu niin seu­raa­jan­sa kuin mei­dät­kin ih­mi­syl­pey­des­tä.

Kaik­ki on kui­ten­kin lo­pul­ta Ju­ma­lan kä­des­sä. Min­kä ta­han­sa asi­an me­nes­ty­mi­nen on ol­lut ja on Ju­ma­lan sal­li­muk­sen ja siu­nauk­sen va­ras­sa. Oma älyk­kyy­tem­me tai omat li­hak­sem­me ei­vät tuo­ta tu­los­ta, jol­lei Ju­ma­la sitä sal­li.

Apos­to­li Jaa­kob pu­huu täs­tä sa­mas­ta kir­joit­ta­es­saan seu­raa­vas­ti: ”Jo­kai­nen hyvä an­ti ja jo­kai­nen täy­del­li­nen lah­ja tu­lee yl­hääl­tä, tai­vaan täh­tien Isäl­tä, jon­ka luo­na ei mi­kään muu­tu, ei valo vaih­du var­jok­si” (Jaak. 1:17).

Olen­nais­ta on jou­lun ih­me

Jo­han­nek­sen ja Jaa­ko­bin asen­ne oh­jaa mei­tä oi­ke­an­lai­seen nöy­ryy­teen Jee­suk­sen seu­raa­ji­na, niin yk­si­löi­nä kuin yh­tei­sö­nä­kin. Kris­til­li­sel­lä ju­lis­tuk­sel­la on toi­si­naan vaa­ra kään­tyä ih­mis­kes­kei­syy­teen: seu­ra­kun­nan ja sen jä­sen­ten me­nes­tyk­sen tar­kas­te­luun. Ne ei­vät kui­ten­kaan kos­kaan saa ol­la huo­mi­on kes­ki­pis­tee­nä.

Us­kon ja huo­mi­on koh­de on jo­tain, mitä ku­kaan ih­mi­nen ei ole voi­nut ot­taa, vaan se on tai­vaas­ta an­net­tua. Jo­han­nes pai­not­taa tätä ja sa­noo Jee­suk­seen vii­ta­ten: ”Hä­nen on tul­ta­va suu­rem­mak­si, mi­nun pie­nem­mäk­si.”

Edel­leen kai­ken kes­ki­ös­sä on Ju­ma­la, joka jou­lun suu­re­na ih­mee­nä tu­lee mei­dän luok­sem­me Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Hä­nen per­soo­nas­saan ja sa­nas­saan avau­tui maa­il­mal­le se, mikä to­del­la on olen­nais­ta.