Jaak­ko Sääs­ki­lah­ti

Jee­suk­sen kuo­le­ma päät­ti Van­han tes­ta­men­tin uh­ri­ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen, jos­sa vi­a­ton ka­rit­sa jou­tui yhä uu­des­taan uh­rat­ta­vak­si ih­mis­ten syn­neis­tä. Uu­den tes­ta­men­tin ai­ka­na ei tar­vit­tu enää tois­tu­vaa uh­ria, vaan Jee­suk­sen kuo­le­mas­sa so­vi­tet­tiin syn­nit ai­ni­aak­si.

Pa­ra­tii­sin rik­ko­muk­sen täh­den ih­mis­ten elä­mää var­jos­ti­vat syn­nin voi­mat. Kuo­le­ma oli pe­lot­ta­va asia, kos­ka Ju­ma­lan viha oli so­vit­ta­mat­ta. Jo var­hain Is­ra­e­lin kan­san us­kon­nol­li­nen elä­mä piti si­säl­lään eläi­men uh­raa­mi­sen so­vi­tuk­se­na Ju­ma­lal­le. Jos­kus uh­raa­mi­sen syy saat­toi ol­la kii­to­sai­hei­nen, jos Ju­ma­la suo­je­li tai joh­dat­ti vai­ke­as­sa elä­män­ti­lan­tees­sa.

Us­kon ja ym­mär­ryk­sen ris­ti­rii­ta

Ab­ra­ha­min us­koa ko­e­tel­tiin poik­keuk­sel­li­sel­la ta­val­la. Ju­ma­la pyy­si Ab­ra­ha­min kau­an odo­tet­tua las­ta ja hä­nen ai­no­aa pe­ril­lis­tään uh­rat­ta­vak­si. Uh­raa­mi­nen oli­si ta­pah­tu­nut Mo­ri­an maal­la Ju­ma­lan osoit­ta­mal­la vuo­rel­la, jon­ne oli kol­men päi­vän mat­ka. Rat­su­na oli aa­si. Mat­kaan oli otet­tu tuli ja uh­raa­mi­seen tar­vit­ta­vat polt­to­puut. Ab­ra­ham oli saa­nut sel­vän il­moi­tuk­sen Ju­ma­lal­ta, et­tä hä­nen oli uh­rat­ta­va oma poi­kan­sa. Ii­sak ky­syi isäl­tään: ”Täs­sä on tuli ja puut, mut­ta mis­sä on ka­rit­sa polt­touh­rik­si?” (1. Moos. 22:7). Hän ei pal­jas­ta­nut Ii­sa­kil­le ai­ko­mus­ta, vaan vas­ta­si: ”Ju­ma­la kat­soo kyl­lä it­sel­leen ka­rit­san polt­touh­rik­si, poi­ka­se­ni” (1. Moos. 22:8).

Us­kon ja in­hi­mil­li­sen ym­mär­ryk­sen vä­lil­lä on ai­na suun­na­ton ris­ti­rii­ta. Em­me voi jär­jel­lä kä­sit­tää, mi­ten Jee­suk­sen kuo­le­mas­sa ta­pah­tui syn­tien so­vi­tus. Van­han tes­ta­men­tin ta­pah­tu­mat vah­vis­ta­vat, et­tä Jee­sus oli Ju­ma­lan Poi­ka­na maan pääl­lä pe­las­ta­mas­sa ih­mi­siä. Pe­las­tus­työ täy­tyi ta­pah­tua Ju­ma­lan suun­ni­tel­man mu­kai­ses­ti. Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­ma jäi sa­lai­suu­dek­si mo­nel­le sil­min­nä­ki­jäl­le, mut­ta nii­den ih­mis­ten sy­dä­mis­sä, jot­ka us­kon kaut­ta kat­se­li­vat ta­pah­tu­mia, avau­tui ikui­sen elä­män port­ti ja pa­ra­tii­siin joh­ta­va tie.

Jee­sus pil­kan koh­tee­na

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min mu­kaan Jee­suk­sen kär­si­myk­sis­sä ko­ros­tui pilk­ka. So­ti­laat oli­vat lait­ta­neet piik­ki­sen or­jan­tap­pu­rak­ruu­nun Jee­suk­sen pää­hän. Näin he pilk­ka­si­vat Jee­sus­ta juu­ta­lais­ten ku­nin­kaa­na. Yli­pa­pit ja lai­no­pet­ta­jat pilk­ka­si­vat hä­nen ole­van ky­ke­ne­mä­tön aut­ta­maan it­se­ään. Jee­sus ei tah­to­nut as­tua alas ris­til­tä, vaan ot­ti vas­taan kär­si­myk­sen mal­jan. Pilk­kaa­jat tar­jo­si­vat Jee­suk­sel­le vii­niä, jo­hon oli se­koi­tet­tu sap­pea.

Pilk­kaa­mi­nen koh­dis­tui kaik­kein ki­peim­pään koh­taan, sil­lä pilk­kaa­jat muis­ti­vat hy­vin Jee­suk­sen omat pu­heet, joi­ta he käyt­ti­vät lyö­mä­a­see­na. Pilk­kaa­jia oli pal­jon, ei­kä ku­kaan puo­lus­ta­nut Jee­sus­ta. Mat­teus ei muis­ta edes toi­sen ryö­vä­rin puo­lus­tus­pu­het­ta. Kär­si­mys­vii­kon ai­ka­na Jee­suk­sen vie­res­tä oli hä­vin­nyt kaik­ki ope­tus­lap­set ja pit­kä­per­jan­tai­na hän kul­ki il­man seu­raa­ji­an­sa. Tuo Jee­suk­sen yk­si­näi­syy­den ko­ke­mus hui­pen­tui huu­toon ”Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si hyl­kä­sit mi­nut?” (Matt. 27:46).

Voit­to kuo­le­mas­ta

Jee­suk­sen kuo­le­maa edel­si mo­net luon­non­mer­kit. Maa va­vah­te­li ja kal­li­ot hal­kei­li­vat. Au­rin­ko pi­me­ni kol­mek­si tun­nik­si ja temp­pe­lin vä­li­ver­ho re­pe­si kah­tia. Kai­ken tä­män näh­des­sään so­ti­laat sa­noi­vat: ”Tämä oli to­del­la Ju­ma­lan Poi­ka!” (Matt. 27:54).

Mag­da­lan Ma­ria, Jaa­ko­bin ja Joo­se­fin äi­ti Ma­ria sekä Se­be­deuk­sen poi­kien äi­ti kat­se­li­vat vä­hän mat­kan pääs­tä, kun Jee­sus veti vii­mei­sen hen­käyk­sen­sä. Nämä nai­set oli­vat to­dis­ta­mas­sa Jee­suk­sen kuo­le­maa. Kuo­le­man to­dis­ta­mi­nen mur­taa kaik­ki ole­mas­sa­o­lon tu­ki­pi­la­rit. Nai­set oli­vat su­run mur­ta­mi­na myös en­sim­mäi­si­nä me­nos­sa Jee­suk­sen hau­dal­le. Us­kon ym­mär­rys ei vie­lä tuos­sa vai­hees­sa ulot­tu­nut ylös­nou­se­muk­sen iloon, mut­ta ai­ka­naan heil­le­kin sel­vi­si, mitä mer­kit­si Jee­suk­sen voit­to kuo­le­mas­ta. Us­kon sil­min voi kat­soa kuo­le­mas­ta elä­mään, epä­toi­von kes­kel­tä ikui­sen elä­män toi­voon.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 27:33–54

Raa­mat­tu 1992: Kun he tu­li­vat paik­kaan, jota kut­su­taan Gol­ga­tak­si, Pää­kal­lo­pai­kak­si, he tar­jo­si­vat Jee­suk­sel­le juo­ta­vak­si vii­niä, jo­hon oli se­koi­tet­tu sap­pea. Hän mais­toi sitä, mut­ta ei ha­lun­nut juo­da. Kun he oli­vat ris­tiin­nau­lin­neet Jee­suk­sen, he ja­koi­vat kes­ke­nään hä­nen vaat­teen­sa heit­tä­mäl­lä niis­tä ar­paa. Sit­ten he jäi­vät sin­ne is­tu­maan ja var­ti­oi­vat hän­tä. Hä­nen pään­sä ylä­puo­lel­le he kiin­nit­ti­vät kir­joi­tuk­sen, jos­ta kävi il­mi hä­nen tuo­mi­on­sa syy: ”Tämä on Jee­sus, juu­ta­lais­ten ku­nin­gas.” Yh­des­sä Jee­suk­sen kans­sa ris­tiin­nau­lit­tiin kak­si ros­voa, toi­nen hä­nen oi­ke­al­le, toi­nen hä­nen va­sem­mal­le puo­lel­leen.

Ohi­kul­ki­jat pilk­ka­si­vat hän­tä. Pää­tään nyö­kyt­tä­en he sa­noi­vat: ”Si­nä­hän pys­tyt ha­jot­ta­maan temp­pe­lin ja ra­ken­ta­maan sen uu­del­leen kol­mes­sa päi­väs­sä. Pe­las­ta nyt it­se­si, jos ker­ran olet Ju­ma­lan Poi­ka. Tule alas ris­til­tä!” Yli­pa­pit yh­tyi­vät he­kin pilk­kaan yh­des­sä lai­no­pet­ta­jien ja van­him­pien kans­sa. He sa­noi­vat: ”Mui­ta hän kyl­lä on aut­ta­nut, mut­ta it­se­ään hän ei pys­ty aut­ta­maan. On­han hän Is­ra­e­lin ku­nin­gas, tul­koon nyt ris­til­tä alas! Sil­loin me us­kom­me hä­neen. Hän on pan­nut luot­ta­muk­sen­sa Ju­ma­laan – pe­las­ta­koon Ju­ma­la nyt hä­net, jos on hä­neen miel­ty­nyt! On­han hän sa­no­nut ole­van­sa Ju­ma­lan Poi­ka.” Sa­mal­la ta­voin hän­tä pilk­ka­si­vat myös ros­vot, jot­ka oli ris­tiin­nau­lit­tu yh­des­sä hä­nen kans­saan.

Jee­suk­sen kuo­le­ma

Mut­ta kes­ki­päi­väl­lä, kuu­den­nen tun­nin ai­kaan, tuli pi­meys koko maan yl­le, ja sitä kes­ti yh­dek­sän­teen tun­tiin saak­ka. Yh­dek­sän­nen tun­nin vai­heil­la Jee­sus huu­si ko­val­la ää­nel­lä: ”Ee­li, Ee­li, lama sa­bak­ta­ni?” Se mer­kit­see: Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si hyl­kä­sit mi­nut? Tä­män kuul­les­saan muu­ta­mat siel­lä ole­vis­ta sa­noi­vat: ”Hän huu­taa Eli­aa.”

Heti yk­si heis­tä kii­ruh­ti ha­ke­maan sie­nen, kas­toi sen ha­pan­vii­niin, pani ke­pin pää­hän ja tar­jo­si sii­tä hä­nel­le juo­ta­vaa. Toi­set sa­noi­vat: ”Kat­so­taan­pa nyt, tu­lee­ko Elia hä­nen avuk­seen.” Mut­ta Jee­sus huu­si taas ko­val­la ää­nel­lä ja an­toi hen­ken­sä.

Sil­lä het­kel­lä temp­pe­lin vä­li­ver­ho re­pe­si kah­tia, yl­hääl­tä alas as­ti. Maa va­vah­te­li, kal­li­ot hal­kei­li­vat, hau­dat au­ke­ni­vat, ja mo­nien pois­nuk­ku­nei­den py­hien ruu­miit nou­si­vat ylös. He läh­ti­vät hau­dois­taan, ja Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­sen jäl­keen he tu­li­vat py­hään kau­pun­kiin ja näyt­täy­tyi­vät siel­lä mo­nil­le.

Kun sa­dan­pääl­lik­kö ja mie­het, jot­ka hä­nen kans­saan var­ti­oi­vat Jee­sus­ta, nä­ki­vät maan va­vah­te­lun ja kai­ken, mitä ta­pah­tui, he pe­läs­tyi­vät suun­nil­taan ja sa­noi­vat: ”Tämä oli to­del­la Ju­ma­lan Poi­ka!”