Teri Hil­tu­nen

Jee­sus syn­tyi maa­il­maan Ju­ma­lan lu­paus­ten mu­kai­ses­ti. Hän on valo, joka lois­taa kai­kil­le kan­soil­le.

Je­ru­sa­le­mis­sa eli Si­me­on-ni­mi­nen mies. Si­me­o­nis­ta sa­not­tiin, et­tä hän odot­ti Is­ra­e­lil­le lu­vat­tua loh­du­tus­ta ja et­tä Pyhä Hen­ki oli hä­nen yl­lään.

Si­me­on oli us­ko­vai­nen mies. Hän us­koi sa­mal­la ta­val­la kuin muut­kin Van­han tes­ta­men­tin us­ko­vai­set. He us­koi­vat sen lu­pauk­sen, joka oli jo en­sim­mäi­sel­le ih­mis­pa­ril­le ker­rot­tu: ”Ja minä pa­nen vai­non si­nun ja vai­mon vä­lil­le ja si­nun sie­me­ne­si ja hä­nen sie­me­nen­sä vä­lil­le; se on pol­ke­va rik­ki si­nun pää­si, ja sinä olet pis­tä­vä sitä kan­ta­pää­hän” (1. Moos. 3:15).

Si­me­on oli Ju­ma­lan lu­pauk­seen liit­ty­en saa­nut Py­häl­tä Hen­gel­tä hen­ki­lö­koh­tai­sen lu­pauk­sen. Hän sai­si it­se näh­dä Her­ran Voi­del­lun, Va­pah­ta­jan Jee­suk­sen en­nen kuo­le­maan­sa. Si­me­o­nil­la oli siis ai­van eri­tyi­nen syy odot­taa lu­pauk­sen täyt­ty­mis­tä.

Si­me­o­nin kii­tos­vir­si

Ma­ria, Joo­sef ja Jee­sus-lap­si tu­li­vat Je­ru­sa­le­min temp­pe­liin, kun Jee­sus oli nel­jän­kym­me­nen päi­vän ikäi­nen. Lain mu­kaan lap­si piti sil­loin vie­dä Her­ran eteen ja äi­din piti tuo­da mu­ka­naan uh­ri Her­ral­le. Ma­ria ja Joo­sef kuu­lui­vat köy­hään kan­saan, jo­ten hei­dän uh­rik­sen­sa riit­ti kak­si met­sä­kyyh­kys­tä.

Pyhä Hen­ki joh­dat­ti Si­me­o­nin temp­pe­liin sa­maan ai­kaan py­hän per­heen kans­sa. Odo­tus päät­tyi, kun van­ha mies ja poi­ka­lap­si koh­ta­si­vat. Si­me­o­nin täyt­ti suu­ri ilo. Lu­paus oli täyt­ty­nyt, hän sai omin sil­min näh­dä Va­pah­ta­jan. Si­me­on ot­ti Jee­sus-lap­sen sy­liin­sä ja puh­ke­si kiit­tä­mään Ju­ma­laa:

”Her­ra, nyt sinä an­nat pal­ve­li­ja­si rau­has­sa läh­teä, niin kuin olet lu­van­nut. Mi­nun sil­mä­ni ovat näh­neet si­nun pe­las­tuk­se­si, jon­ka olet kai­kil­le kan­soil­le val­mis­ta­nut: va­lon, joka koit­taa pa­ka­na­kan­soil­le, kirk­kau­den, joka lois­taa kan­sal­le­si Is­ra­e­lil­le.” (Luuk. 2:29–32.)

Jee­suk­sen isä ja äi­ti oli­vat ih­meis­sään sii­tä, mitä Jee­suk­ses­ta sa­not­tiin. Si­me­on siu­na­si hei­tä.

Jee­sus on valo

Kynt­ti­län­päi­vän kes­kei­nen sa­no­ma on Jee­suk­ses­ta lois­ta­va valo. Kris­tus-valo al­koi lois­taa jo ai­ko­jen alus­sa.

Luo­mis­ker­to­muk­sen toi­se­na päi­vä­nä Ju­ma­la sa­noi: ”’Tul­koon valo!’ Ja valo tuli.” (1. Moos. 1:3.) Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mi sa­noo sa­man näin: ”Alus­sa oli Sana. Sana oli Ju­ma­lan luo­na, ja Sana oli Ju­ma­la.” (Joh. 1:1.) Täs­tä va­los­ta ker­ro­taan läpi Raa­ma­tun.

Pro­fee­tat en­nus­ti­vat va­los­ta: ”Kan­sa, joka pi­mey­des­sä va­el­taa, nä­kee suu­ren va­lon. Niil­le, jot­ka asu­vat kuo­le­man var­jon maas­sa, lois­taa kirk­kaus.” (Jes. 9:1.) Jo­han­nes Kas­ta­ja puo­les­taan oli va­lon to­dis­ta­ja: ”Hän tuli to­dis­ta­jak­si, to­dis­ta­maan va­los­ta, jot­ta kaik­ki us­koi­si­vat sii­hen” (Joh. 1:7).

Vii­mein sana tuli li­hak­si ja asui ih­mis­ten kes­kel­lä. ”Me saim­me kat­sel­la hä­nen kirk­kaut­taan, kirk­kaut­ta, jon­ka Isä ai­no­al­le Po­jal­le an­taa. Hän oli täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.” (Joh. 1:14.) Jee­sus ke­hot­ti us­ko­maan ja seu­raa­maan tätä va­loa: ”Minä olen maa­il­man valo. Se, joka seu­raa mi­nua, ei kul­je pi­me­äs­sä, vaan hä­nel­lä on elä­män valo.” (Joh. 8:12.)

Ar­mon valo Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa

Ar­mon valo lois­taa Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa maan pääl­lä. Valo tu­lee Kris­tuk­sen kas­vois­ta.

Her­ran Siu­nauk­sen toi­nen osa lu­paa: ”Her­ra kir­kas­ta­koon si­nul­le kas­von­sa ja ol­koon si­nul­le ar­mol­li­nen.” Van­han tes­ta­men­tin Jaa­ko­bin elä­mä an­taa täs­tä yh­den esi­mer­kin.

Vau­ras­tu­nut Jaa­kob oli op­pi­nut luot­ta­maan omiin voi­miin­sa. Hän oli pa­laa­mas­sa syn­nyin­seu­dul­leen, kun sai tie­tää vel­jen­sä Esaun ole­van tu­los­sa vas­taan. Jaa­kob pe­läs­tyi. Yöl­lä Jaa­kob pai­ni erään mie­hen kans­sa Jab­bok-vir­ral­la. Aa­mul­la Jaa­kob ei pääs­tä­nyt mies­tä en­nen kuin tämä siu­na­si Jaa­ko­bia. Mat­ka jat­kui, pel­ko vaih­tui ilok­si: ”Minä olen näh­nyt Ju­ma­lan kas­vos­ta kas­voon, ja mi­nun sie­lu­ni on va­pah­det­tu” (1. Moos. 32:30.)

Ju­ma­lan lap­sel­le kuu­luu Her­ran siu­nauk­sen kol­mas­kin lu­paus, Ju­ma­lan ar­mo­hoi­to. Jee­sus sa­noi: ”Minä jä­tän teil­le rau­han. Oman rau­ha­ni minä an­nan teil­le, en sel­lais­ta jon­ka maa­il­ma an­taa. Ol­kaa roh­ke­at, äl­kää vai­pu­ko epä­toi­voon.” (Joh. 14:27.) Kun on syn­nit an­teek­si, on Ju­ma­lan rau­ha sy­dä­mel­lä.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 2:22–33

Raa­mat­tu 1992: Kun tuli päi­vä, jol­loin hei­dän Moo­sek­sen lain mu­kaan piti puh­dis­tau­tua, he me­ni­vät Je­ru­sa­le­miin vie­däk­seen lap­sen Her­ran eteen, sil­lä Her­ran lais­sa sa­no­taan näin: ”Jo­kai­nen poi­ka­lap­si, joka esi­koi­se­na tu­lee äi­tin­sä koh­dus­ta, on py­hi­tet­tä­vä Her­ral­le.” Sa­mal­la hei­dän piti tuo­da Her­ran lais­sa sää­det­ty uh­ri, ”kak­si met­sä­kyyh­kyä tai kyyh­ky­sen­poi­kaa”.

Je­ru­sa­le­mis­sa eli hurs­kas ja ju­ma­laa­pel­kää­vä mies, jon­ka nimi oli Si­me­on. Hän odot­ti Is­ra­e­lil­le lu­vat­tua loh­du­tus­ta, ja Pyhä Hen­ki oli hä­nen yl­lään. Pyhä Hen­ki oli hä­nel­le il­moit­ta­nut, et­tei kuo­le­ma koh­taa hän­tä en­nen kuin hän on näh­nyt Her­ran Voi­del­lun. Hen­gen joh­da­tuk­ses­ta hän tuli temp­pe­liin, ja kun Jee­suk­sen van­hem­mat toi­vat las­ta sin­ne teh­däk­seen sen, mikä lain mu­kaan oli teh­tä­vä, hän ot­ti lap­sen kä­si­var­sil­leen, ylis­ti Ju­ma­laa ja sa­noi:

– Her­ra, nyt sinä an­nat pal­ve­li­ja­si rau­has­sa läh­teä, niin kuin olet lu­van­nut. Mi­nun sil­mä­ni ovat näh­neet si­nun pe­las­tuk­se­si, jon­ka olet kai­kil­le kan­soil­le val­mis­ta­nut: va­lon, joka koit­taa pa­ka­na­kan­soil­le, kirk­kau­den, joka lois­taa kan­sal­le­si Is­ra­e­lil­le.

Jee­suk­sen isä ja äi­ti oli­vat ih­meis­sään sii­tä, mitä hä­nes­tä sa­not­tiin.

Bib­lia: Kuin hei­dän puh­dis­tus­päi­vän­sä oli­vat täy­te­tyt Mo­sek­sen lain jäl­keen, vei­vät he hä­net Je­ru­sa­le­miin, aset­taak­sen­sa hän­tä Her­ran eteen, niin­kuin kir­joi­tet­tu on Her­ran lais­sa: kaik­ki mie­hen­puo­li, joka en­sin avaa äi­tin­sä koh­dun, pi­tää kut­sut­ta­man Her­ral­le py­häk­si, ja uh­ra­tak­sen­sa, niin­kuin sa­not­tu on Her­ran lais­sa, pari met­tis­tä eli kak­si kyh­ky­läi­sen poi­kaa.

Ja kat­so, mies oli Je­ru­sa­le­mis­sa, jon­ka nimi oli Si­me­on: tämä oli hurs­kas ja ju­ma­li­nen mies, odot­tain Is­ra­e­lin loh­du­tus­ta, ja Pyhä Hen­ki oli hä­nes­sä. Ja hä­nel­le oli sa­not­tu Py­häl­tä Hen­gel­tä, et­tei hä­nen pi­tä­nyt en­nen kuo­le­maa nä­ke­män, kuin hän nä­kis Her­ran Kris­tuk­sen. Ja hän tuli Hen­gen kaut­ta temp­liin. Ja kuin van­hem­mat toi­vat lap­sen Je­suk­sen si­säl­le, teh­däk­sen­sä hä­nen edes­tän­sä lain ta­van jäl­keen, niin hän ot­ti hä­nen sy­liin­sä, ja kiit­ti Ju­ma­laa ja sa­noi:

Nyt sinä, Her­ra, las­ket pal­ve­li­as rau­haan me­ne­mään, sa­nas jäl­keen; sil­lä mi­nun sil­mä­ni ovat näh­neet si­nun au­tuu­tes, jon­ka sinä val­mis­tit kaik­kein kan­sain eteen, val­keu­dek­si va­lis­ta­maan pa­ka­noi­ta ja si­nun kan­sas Is­ra­e­lin kun­ni­ak­si.

Ja Jo­seph ja hä­nen äi­tin­sä ih­met­te­li­vät nii­tä, joi­ta hä­nes­tä sa­not­tiin.