Mi­ka­el Ag­ri­co­lan päi­vän tie­noil­la tun­tuu mel­kein juh­la­val­ta lu­kea ja kir­joit­taa suo­mea. Ag­ri­co­la loi poh­jan suo­men kir­ja­kie­lel­le, kan­sa­no­pe­tuk­sel­le sekä lu­ku­tai­dol­le kään­tä­es­sään Uu­den tes­ta­men­tin suo­mek­si. Hän oli yk­si tär­keim­pien us­kon­nol­lis­ten uu­dis­tus­ten to­teut­ta­ja Suo­mes­sa.

Ag­ri­co­la ke­hit­ti uu­sia il­mauk­sia sa­noil­le, joil­le ei ol­lut ole­mas­sa suo­men­kie­lis­tä vas­ti­net­ta. Hä­nen 1500-lu­vul­la ke­hit­tä­mis­tään sa­nois­ta ja il­mauk­sis­ta on edel­leen käy­tös­sä jopa 60 pro­sent­tia. Esi­ku­va, esi­merk­ki, esi­pu­he, hal­li­tus, hen­gel­li­nen, kor­ke­a­kou­lu, maa­kun­ta, muis­to­merk­ki, oma­tun­to ja paik­ka­kun­ta ovat Ag­ri­co­lan kek­si­miä sa­no­ja. Kel­paa täs­sä ol­la suo­men­kie­li­nen sa­nal­lis-kir­jal­li­nen ih­mi­nen. Pit­käl­ti Ag­ri­co­lan an­si­ok­si kai voi­daan las­kea, et­tä meil­lä on mil­lä sa­noit­taa toi­sia, it­seä ja ym­pä­ris­töä.

Ag­ri­co­la oli myös Suo­men us­kon­puh­dis­ta­ja. Muis­tan, et­tä kou­lu­tyt­tö­nä mi­nun oli han­ka­la kä­sit­tää, mitä us­kon­puh­dis­tus tar­koit­taa. Mik­si us­koa piti puh­dis­taa – Suo­mes­sa­kin? En viit­si­nyt ky­sel­lä, mut­ta on­nek­si kou­lu­kir­jo­jen li­säk­si tie­to­sa­na­kir­jo­ja oli saa­ta­vil­la ko­ti­hyl­lys­tä­kin. Kaik­kea en tai­da ym­mär­tää vie­lä­kään, mut­ta sen si­säis­tin, et­tä us­kon­puh­dis­tuk­sen yk­si suu­ri ta­voi­te oli saa­da us­kon­nol­li­sia teks­te­jä, ku­ten Raa­mat­tu, saa­ta­vil­le kun­kin omal­la kie­lel­lä.

Kos­ka suo­mea ei vie­lä ol­lut juu­ri kir­joi­tet­tu, kir­joit­ti Ag­ri­co­la en­nen kir­joit­ta­ma­ton­ta kiel­tä – ja kek­si uu­sia sa­no­ja. En­sim­mäi­nen suo­men­kie­li­nen kir­ja, Abc­ki­ria, oli Ag­ri­co­lan te­ko­sia myös, ja sen ta­voit­tee­na oli opet­taa suo­ma­lai­sia lu­ke­maan. Kai­kes­ta pää­tel­len ta­voi­te on hy­vin täyt­ty­nyt. Tu­lee mie­leen, oli­si­ko suo­men kiel­tä ole­mas­sa il­man Ag­ri­co­laa. Oli­si­ko joku toi­nen teh­nyt työn? Osai­sin­ko minä lu­kea?

Jos­kus kie­li­a­si­oi­ta miet­ties­sä on tul­lut poh­dit­tua si­tä­kin, on­ko hyvä vai huo­no asia, et­tä maa­il­mas­sa on niin mo­nia eri kie­liä. Kun saa ja jou­tuu käyt­tä­mään vie­ras­kie­li­siä sa­no­ja, siir­tyy kuin eri ulot­tu­vuu­teen. Ahaa-elä­myk­set vie­rait­ten kiel­ten kans­sa kuu­lu­vat tie­tyl­lä ta­paa elä­män huip­pu­het­kiin – ne het­ket, kun joku ym­mär­si mi­nua kie­les­tä­ni huo­li­mat­ta. Ou­dois­ta sa­nois­ta on tul­lut tut­tu­ja, jois­tain jopa omia sa­no­ja.

Sa­noil­la voi nii­den al­ku­pe­räs­tä tai kie­liyh­tei­sös­tä huo­li­mat­ta teh­dä pal­jon haus­kaa, hy­vää, hyö­dyl­lis­tä ja har­mil­lis­ta­kin. Niil­lä voi ilah­dut­taa, sa­tut­taa tai kuor­mit­taa. Pys­tyy niil­lä ke­ven­tä­mään­kin. Mi­nus­ta ne kui­ten­kin ovat par­haas­sa käy­tös­sä, kun ker­ro­taan ilo­sa­no­mas­ta ja va­pau­te­taan.

Kir­joi­tus on jul­kais­tu 6.4. il­mes­ty­nees­sä Päi­vä­mie­hes­sä Ko­lum­ni-pals­tal­la