Kaikki nöyrtyvät kerran

Mitä nöy­ryys oi­ke­as­taan on? Sa­na­kir­ja­mää­ri­tel­mä nöy­räl­le kuu­luu: ”Hen­ki­lö, joka on vaa­ti­ma­ton ei­kä yl­pei­le.”

Kukaan ei vältä hautaa

Eläm­me Poh­jo­lan kau­niin ke­sän ai­kaa. Ju­han­nus on meil­le odo­tet­tu sy­dän­ke­sän juh­la. Luon­to ym­pä­ril­läm­me ker­too Luo­jan ih­meis­tä. Kyl­mä tal­vi ja kaa­mo­sai­ka ovat pois­sa. Koti-Suo­mes­sa ko­em­me to­dek­si yöt­tö­män yön ih­meen. Voim­me to­de­ta, et­tä valo on voit­ta­nut pi­mey­den.

Loputtoman pitkä lista

Vuo­de­na­jois­ta ke­vät ja al­ka­nut kesä pu­hut­te­lee mi­nua eri­tyi­ses­ti, sil­lä Luo­jan työ nä­kyy kau­niil­la ta­val­la luon­non he­rä­tes­sä tal­ven hor­rok­ses­ta. Kesä tuo mie­lee­ni yh­tei­set het­ket lä­heis­ten kans­sa sekä ke­sän ta­pah­tu­mat, Su­vi­seu­rat ja ke­sä­seu­rat, joi­hin py­rim­me pää­se­mään pai­kal­le.

Heikkoina armahdetut

Nyky-yh­teis­kun­ta on kil­pai­lu­yh­teis­kun­ta. Me­nes­ty­äk­seen ih­mis­ten tu­li­si ol­la osaa­via, hy­vän it­se­tun­non omaa­via, omia vah­vuuk­si­aan esiin tuo­via, te­hok­kai­ta ja ah­ke­ria. Omien heik­kouk­sien tun­nus­ta­mi­nen tai nöy­ryys ei­vät tun­nu ole­van ko­vin ar­vos­tet­tu­ja omi­nai­suuk­sia.

Kuolemanpelko vaihtui taivastoivoksi

Muis­tan opis­ke­lu­a­jal­ta­ni ta­pah­tu­man, jos­sa mi­nul­le konk­re­ti­soi­tui elä­män ra­jal­li­suus. Olin aja­mas­sa opis­ke­lu­paik­ka­kun­nal­le­ni sa­ke­as­sa lu­mi­py­rys­sä. Ohi­tin edel­lä aja­vaa au­toa, kun yh­täk­kiä ha­vait­sin lu­mi­tuis­kun kes­kel­tä vas­taan tu­le­van re­kan va­lot. Eh­din juu­ri ja juu­ri pa­la­ta omal­le kais­tal­le­ni, ja vas­ta ti­lan­teen jäl­keen säi­käh­din, kun ta­ju­sin, mi­ten lä­hel­lä koh­ta­lo­kas­ta on­net­to­muut­ta olin ol­lut.

Apu tulee aikanaan

Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa on mo­nen­lai­sia ker­to­muk­sia en­ti­sis­tä py­his­tä. Esi­mer­kik­si pro­feet­ta Je­re­mi­as­ta ker­ro­taan, et­tä hä­nen pa­ran­nus­saar­no­jaan vas­tus­tet­tiin ko­vin. Erään­kin ker­ran pro­feet­ta otet­tiin kiin­ni, las­ket­tiin lä­hes kui­vu­nee­seen sa­de­ve­si­kai­voon ja mel­kein unoh­det­tiin sin­ne. (Jer. 38:1–13.)

Kristittynä muuttuvassa maailmassa

Kris­til­li­seen us­koon so­pii hy­vin elää so­vus­sa tois­ten ih­mis­ten kans­sa. Van­han tes­ta­men­tin us­ko­vai­sia ke­ho­tet­tiin toi­mi­maan sen kau­pun­gin par­haak­si, mis­sä he asu­vat (Jer. 29).

Jumala hallitsee voimallaan

Raa­ma­tus­sa on usei­ta paik­ko­ja, jois­sa ke­ho­te­taan kat­so­maan Ju­ma­lan töi­tä. Psal­min 66 kir­joit­ta­ja, jota ei tun­ne­ta, mai­nit­see me­ren muut­tu­mi­sen kui­vak­si maak­si: ”Sit­ten Moo­ses ko­hot­ti kä­ten­sä mer­ta koh­ti, ja Her­ra pani me­ren väis­ty­mään syr­jään nos­ta­mal­la an­ka­ran itä­tuu­len, joka pu­hal­si koko yön. Näin hän muut­ti me­ren kui­vak­si maak­si. Ve­det ja­kau­tui­vat kah­tia, ja kun is­ra­e­li­lai­set kul­ki­vat me­ren poik­ki kui­vaa maa­ta pit­kin, ve­det oli­vat muu­ri­na kum­mal­la­kin puo­len.” (2. Moos. 14:21–22.)

Vastoinkäymiset, uskon koettelijat

Tu­tus­sa pai­menp­sal­mis­sa kir­joit­ta­ja iloit­see sii­tä, kuin­ka Hyvä Pai­men joh­taa kris­ti­tyn kil­voi­tuk­sen mat­kaa: ”Sinä suo­je­let mi­nua kä­del­lä­si, joh­da­tat pai­men­sau­val­la­si” (Ps. 23:4). Tai­vaan tien mat­kaan kuu­luu kris­ti­tyl­lä­kin mo­nen­lai­sia vai­hei­ta. On vih­rei­tä niit­ty­jä, jois­sa saa vir­voit­tua ja le­vä­tä. Toi­si­naan elä­mäs­sä voi ol­la myös pi­mei­tä laak­so­ja.

Ehtoollisen suuri salaisuus

Jee­sus aset­ti eh­tool­li­sen viet­tä­es­sään pää­si­äi­sa­te­ri­aa vii­mei­sen ker­ran yh­des­sä ope­tus­las­ten­sa kans­sa.