Heikkoina armahdetut

Nyky-yh­teis­kun­ta on kil­pai­lu­yh­teis­kun­ta. Me­nes­ty­äk­seen ih­mis­ten tu­li­si ol­la osaa­via, hy­vän it­se­tun­non omaa­via, omia vah­vuuk­si­aan esiin tuo­via, te­hok­kai­ta ja ah­ke­ria. Omien heik­kouk­sien tun­nus­ta­mi­nen tai nöy­ryys ei­vät tun­nu ole­van ko­vin ar­vos­tet­tu­ja omi­nai­suuk­sia.

Kuolemanpelko vaihtui taivastoivoksi

Muis­tan opis­ke­lu­a­jal­ta­ni ta­pah­tu­man, jos­sa mi­nul­le konk­re­ti­soi­tui elä­män ra­jal­li­suus. Olin aja­mas­sa opis­ke­lu­paik­ka­kun­nal­le­ni sa­ke­as­sa lu­mi­py­rys­sä. Ohi­tin edel­lä aja­vaa au­toa, kun yh­täk­kiä ha­vait­sin lu­mi­tuis­kun kes­kel­tä vas­taan tu­le­van re­kan va­lot. Eh­din juu­ri ja juu­ri pa­la­ta omal­le kais­tal­le­ni, ja vas­ta ti­lan­teen jäl­keen säi­käh­din, kun ta­ju­sin, mi­ten lä­hel­lä koh­ta­lo­kas­ta on­net­to­muut­ta olin ol­lut.

Apu tulee aikanaan

Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa on mo­nen­lai­sia ker­to­muk­sia en­ti­sis­tä py­his­tä. Esi­mer­kik­si pro­feet­ta Je­re­mi­as­ta ker­ro­taan, et­tä hä­nen pa­ran­nus­saar­no­jaan vas­tus­tet­tiin ko­vin. Erään­kin ker­ran pro­feet­ta otet­tiin kiin­ni, las­ket­tiin lä­hes kui­vu­nee­seen sa­de­ve­si­kai­voon ja mel­kein unoh­det­tiin sin­ne. (Jer. 38:1–13.)

Kristittynä muuttuvassa maailmassa

Kris­til­li­seen us­koon so­pii hy­vin elää so­vus­sa tois­ten ih­mis­ten kans­sa. Van­han tes­ta­men­tin us­ko­vai­sia ke­ho­tet­tiin toi­mi­maan sen kau­pun­gin par­haak­si, mis­sä he asu­vat (Jer. 29).

Jumala hallitsee voimallaan

Raa­ma­tus­sa on usei­ta paik­ko­ja, jois­sa ke­ho­te­taan kat­so­maan Ju­ma­lan töi­tä. Psal­min 66 kir­joit­ta­ja, jota ei tun­ne­ta, mai­nit­see me­ren muut­tu­mi­sen kui­vak­si maak­si: ”Sit­ten Moo­ses ko­hot­ti kä­ten­sä mer­ta koh­ti, ja Her­ra pani me­ren väis­ty­mään syr­jään nos­ta­mal­la an­ka­ran itä­tuu­len, joka pu­hal­si koko yön. Näin hän muut­ti me­ren kui­vak­si maak­si. Ve­det ja­kau­tui­vat kah­tia, ja kun is­ra­e­li­lai­set kul­ki­vat me­ren poik­ki kui­vaa maa­ta pit­kin, ve­det oli­vat muu­ri­na kum­mal­la­kin puo­len.” (2. Moos. 14:21–22.)

Vastoinkäymiset, uskon koettelijat

Tu­tus­sa pai­menp­sal­mis­sa kir­joit­ta­ja iloit­see sii­tä, kuin­ka Hyvä Pai­men joh­taa kris­ti­tyn kil­voi­tuk­sen mat­kaa: ”Sinä suo­je­let mi­nua kä­del­lä­si, joh­da­tat pai­men­sau­val­la­si” (Ps. 23:4). Tai­vaan tien mat­kaan kuu­luu kris­ti­tyl­lä­kin mo­nen­lai­sia vai­hei­ta. On vih­rei­tä niit­ty­jä, jois­sa saa vir­voit­tua ja le­vä­tä. Toi­si­naan elä­mäs­sä voi ol­la myös pi­mei­tä laak­so­ja.

Ehtoollisen suuri salaisuus

Jee­sus aset­ti eh­tool­li­sen viet­tä­es­sään pää­si­äi­sa­te­ri­aa vii­mei­sen ker­ran yh­des­sä ope­tus­las­ten­sa kans­sa.

Usko on ylisukupolvinen, mutta muuttumaton

Ke­säi­se­nä päi­vä­nä saat­taa kul­ki­jan yl­lät­tää sade. Jos sade on rank­kaa ei­kä sa­teel­ta ole suo­jau­dut­tu, tu­lee usein kii­re sa­teen­suo­jaan. Ka­tok­sen tai sa­teen­var­jon al­la tai tel­tan si­säl­lä ve­den ro­pi­naa on mu­ka­va kuun­nel­la. Suo­jas­sa ja tur­vas­sa on hyvä ol­la. Myös us­kon asi­ois­sa on hyvä ol­la suo­jas­sa ja tur­vas­sa. ”Kun on tur­va Ju­ma­las­sa, tur­vas­sa on pa­rem­mas­sa”, ru­noi­lee Lina San­dell (VK 397:1).

Miksi olet masentunut, sieluni?

Ih­mi­sen elä­mään kuu­lu­vat ilo ja suru. Jo pie­nen lap­sen elä­mäs­sä van­hem­mat koh­taa­vat ai­dos­ti lap­sen tun­teet. Lap­si tar­vit­see van­hem­man sy­lin, kun suru on saa­nut hä­nes­sä si­jan. Pian mur­he häl­ve­nee tur­val­li­ses­sa sy­lis­sä ja van­hem­man loh­dut­ta­vien sa­no­jen kuu­los­sa.

Kaipaus pyhälle matkalle

Ke­vään ja ke­sän lä­hes­ty­es­sä mo­nen aja­tuk­set suun­tau­tu­vat tu­le­viin Su­vi­seu­roi­hin. Moni miet­tii, pää­see­kö su­vi­seu­ra­mat­kal­le.