Usko Jumalaan on aarre

Ih­mi­set ovat kaut­ta ai­ko­jen ke­rän­neet ajal­lis­ta rik­kaut­ta it­sel­leen ja pyr­ki­neet sil­lä tur­vaa­maan elä­mään­sä. Näin oli Jee­suk­sen­kin ai­ka­na.

Jumalan viisaus on ääretön

On­ko si­nul­la ol­lut ai­kaa py­säh­tyä ke­sän ih­meen edes­sä, kun Ju­ma­la pu­hut­te­lee luo­ma­kun­nas­saan? Py­säh­dyit­kö miet­ti­mään lin­tu­jen muut­toa? Kuka on an­ta­nut niil­le tah­don ja tai­don pa­la­ta yhä uu­del­leen ka­ruun Poh­jo­laan van­hoil­le pe­si­mä­pai­koil­le? ”Kuin­ka ää­re­tön on­kaan Ju­ma­lan rik­kaus, kuin­ka syvä hä­nen vii­sau­ten­sa ja tie­ton­sa” (Room. 11:33).

Usko antaa turvaa vastoinkäymisissä

Jos­kus elä­mä run­te­lee. Tun­tuu, et­tä ko­et­te­le­mus­ten al­le ru­sen­tuu ja nä­kö­a­la ka­ven­tuu ja su­me­nee. Ai­noa asia, jo­hon pys­tyy, on huu­to Ju­ma­lal­le: ”Voi, hyvä Ju­ma­la, au­ta!”

Sydämen rauha antaa turvaa

Kau­an sit­ten, pik­ku­poi­ka­na, pää­sin isän ja iso­vel­jien mu­ka­na seu­raa­maan puo­lus­tus­voi­mien näy­tös­tä. Näy­tök­ses­sä lau­kais­tiin har­joi­tus­pa­nok­sia kent­tä­ty­keil­lä. Mi­nua jän­nit­ti ja hie­man pe­lot­ti seu­ra­ta ta­pah­tu­maa. Va­rus­mie­het toi­mi­vat ri­pe­äs­ti. Ty­kit ase­tet­tiin pai­koil­leen, ko­men­to kuu­lui: ”Tul­ta!” Lau­kaus­ten ää­ni oli niin voi­ma­kas, et­tä säi­käh­din ja pai­nau­duin lu­jas­ti isää vas­ten. Ha­keu­duin tur­vaan.

Usko antaa tukevan perustan

Moni meis­tä muis­taa, mi­ten lap­se­na oli mu­ka­vaa näin ke­vään kor­val­la teh­dä pu­ro­ja ja leik­kiä ku­ra­lä­tä­köis­sä. Pa­ras­ta tai­si ol­la, jos löy­tyi oi­kein hyvä sa­vi­lie­juk­ko, joka rou­dan su­la­mi­sen ai­kaan oli peh­meä ja upot­ta­va. Eh­kä jol­la­kin on ko­ke­mus myös sii­tä, mi­ten yl­lät­tä­en ja tiu­kas­ti ku­mi­saa­pas saat­taa tart­tua lie­juun ja mi­ten vai­ke­aa tuol­lai­ses­ta sa­vi­lie­jus­ta on pääs­tä ir­ti. Tun­tuu kuin lie­ju imi­si ken­kää si­sään­sä ei­kä ha­lu­ai­si pääs­tää ir­ti.

Evankeliumi pelastaa synnin vallasta

Use­at meis­tä ovat näh­neet ran­nal­la te­li­nees­sä tai lai­van kai­tee­seen kiin­ni­te­tyn pu­na­val­ke­an ren­kaan. Se on pe­las­tus­ren­gas, joka voi pe­las­taa kuo­le­man­vaa­raan jou­tu­neen ih­mi­sen hen­gen.

Jumalan teot ovat ihmeellisiä

Psal­mis­sa 66 lau­la­jan sy­dä­mes­tä soi kii­tos ja ylis­tys Ju­ma­lan ih­meel­li­sis­tä te­ois­ta. Mat­ka lu­vat­tuun maa­han al­koi epäi­lyk­sis­sä ja lä­hes­ty­vän vi­hol­li­sen pe­los­sa. Ju­ma­la mat­kal­le lä­het­tä­jä­nä oli kui­ten­kin joh­dat­ta­mas­sa ja var­je­le­mas­sa. Tä­nään­kin, mei­dän elä­mäs­säm­me, Ju­ma­la ”muut­taa me­ren kui­vak­si, niin et­tä jal­kai­sin käy­dään ve­den ylit­se” (Ps. 66:6).

Herra on minun paimeneni

En­si sun­nun­tai on Hy­vän Pai­me­nen sun­nun­tai. Kirk­ko­kä­si­kir­jas­sa on sun­nun­tail­le va­ra­tus­sa esi­pu­hees­sa teks­ti: ”Jee­sus on Hyvä Pai­men, joka pi­tää huo­len lam­pais­taan. Ylim­pä­nä pai­me­ne­na hän lä­het­tää ope­tus­lap­sen­sa huo­leh­ti­maan Ju­ma­lan lau­mas­ta.”

Rakkauden liekki loisti synnin pimeydessä

Kirk­ko­kan­sa lau­laa il­man sä­es­tys­tä ”Käy yrt­ti­tar­has­ta pol­ku, vie Gol­ga­tal­le se.” Hil­jai­sen vii­kon ai­ka­na seu­ra­taan Jee­suk­sen alen­nus­tie­tä, ja pit­kä­per­jan­tai­na aja­tuk­set py­säh­ty­vät Gol­ga­tal­le.

Jeesus sovitti syntivelan

Vii­mei­set vuo­det ovat ol­leet omi­tuis­ten myl­ler­rys­ten ai­kaa. Juu­ri kun mie­liim­me hii­pi toi­vo pan­de­mia-ajan päät­ty­mi­ses­tä, Eu­roop­paan puh­ke­si hir­vit­tä­vä sota. Olem­me täs­tä kai­kes­ta mur­heis­sam­me ja pel­kääm­me lä­heis­tem­me ja isän­maam­me puo­les­ta. Edes­säm­me näyt­tää ole­van vain huo­no­ja vaih­to­eh­to­ja.