Sep­po Sär­ki­nie­mi

Laki ja evan­ke­liu­mi kuu­lu­vat Raa­ma­tun kes­kei­siin kä­sit­tei­siin. Il­man nii­den oi­ke­aa ym­mär­tä­mis­tä ja kä­sit­tä­mis­tä saar­na ja ope­tus vää­ris­ty­vät.

Too­ra

Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa lain al­ku­kie­li­se­nä vas­ti­nee­na on hep­re­an Too­ra. Sana ei tar­koi­ta la­kia vain oi­keu­del­li­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä, vaan se mer­kit­see myös ope­tus­ta, oh­jaus­ta ja Ju­ma­lan il­moi­tus­ta. Too­ral­la tar­koi­te­taan myös viit­tä Moo­sek­sen kir­jaa, jois­sa ker­ro­taan Ju­ma­lan pe­las­tus­te­ois­ta, lii­tos­ta ja hä­nen kan­sal­leen an­ta­mas­taan ope­tuk­ses­ta.

En­sim­mäi­nen käs­ky al­kaa sa­noil­la: ”Minä olen Her­ra, si­nun Ju­ma­la­si, joka joh­da­tin si­nut pois Egyp­tis­tä, or­juu­den maas­ta” (2. Moos. 20:2). Jo tämä osoit­taa Too­ran pe­rus­jär­jes­tyk­sen: en­sin Ju­ma­lan pe­las­ta­va teko, sit­ten hä­nen tah­ton­sa il­moi­tus. Is­ra­el ei saa­nut käs­ky­jä tul­lak­seen Ju­ma­lan kan­sak­si, vaan se oli sitä Ju­ma­lan ar­mo­va­lin­nan pe­rus­teel­la. Sik­si psal­min­kir­joit­ta­ja voi sa­noa: ”Au­tu­as se, joka ei va­el­la ju­ma­lat­to­mien neu­vos­sa – – vaan löy­tää ilon­sa Her­ran lais­ta ja tut­kis­te­lee sitä päi­vin ja öin” (Ps. 1:1–2).

Too­ran tut­ki­mi­nen ei mer­kin­nyt pelk­kää käs­ky­jen opet­te­lua, vaan koko Ju­ma­lan il­moi­tuk­sen mie­tis­ke­lyä. Sii­hen kuu­lui­vat sekä Ju­ma­lan lu­pauk­set et­tä hä­nen tah­ton­sa. Van­han tes­ta­men­tin us­ko­vat eli­vät sa­mal­la ta­voin Ju­ma­lan ar­mon va­ras­sa kuin Uu­den tes­ta­men­tin seu­ra­kun­ta. Psal­mis­sa sa­no­taan: ”Au­tu­as se, jon­ka rik­ko­muk­set ovat an­teek­si an­ne­tut, jon­ka syn­ti on pei­tet­ty” (Ps. 32:1).

Koko Van­han tes­ta­men­tin ajan Ju­ma­la hoi­ti kan­saan­sa lu­pauk­sen sa­nal­la. Sana kan­toi kuu­li­joi­den sy­dä­miin luot­ta­muk­sen Mes­si­aa­seen ja hä­nes­sä ta­pah­tu­vaan so­vi­tuk­seen ja lu­nas­tuk­seen. Sen us­kon kaut­ta myös van­han lii­ton py­hät pe­las­tui­vat. Mo­net näis­tä ih­mi­sis­tä liit­tyi­vät uu­den lii­ton myö­tä seu­raa­maan Jee­sus­ta ja hä­nen omi­aan.

Laki Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa

Uu­des­sa Tes­ta­men­tis­sa kes­kus­te­lut lais­ta liit­ty­vät usein kiis­toi­hin Jee­suk­sen ja fa­ri­seus­ten ja apos­to­lien ja fa­ri­seus­ten vä­lil­lä.

Jee­suk­sen ai­ka­na mo­net fa­ri­seuk­set oli­vat al­ka­neet aja­tel­la, et­tä ih­mi­nen ky­ke­nee täyt­tä­mään lain vaa­ti­muk­set omal­la kuu­li­ai­suu­del­laan. Lain ul­koi­nen nou­dat­ta­mi­nen oli saa­nut niin suu­ren pai­non, et­tä ih­mi­sen sy­dä­men tur­me­lus jäi taka-alal­le. Te­o­lo­gi­an kie­les­sä sa­no­taan, et­tä fa­ri­seuk­sil­ta ka­to­si pe­ri­syn­nin taju. Täs­tä syys­tä Jee­sus ja myö­hem­min Paa­va­li pal­jas­ti­vat lain to­del­li­sen sy­vyy­den.

Paa­va­li oli it­se ol­lut fa­ri­seus ja lai­no­pet­ta­ja. Hän tun­si Too­ran lä­pi­ko­tai­sin. Roo­ma­lais­kir­jees­sä hän kui­ten­kin ker­too, kuin­ka juu­ri hi­moit­se­mis­kiel­to pal­jas­ti hä­nel­le lain to­del­li­sen sy­vyy­den. Laki ei kos­ke­nut ai­no­as­taan ul­ko­nai­sia te­ko­ja, vaan ih­mi­sen sy­dän­tä: ”Älä hi­moit­se” (Room. 7:7).

Sil­loin Paa­va­li ym­mär­si, et­tei yk­si­kään ih­mi­nen ky­ke­ne täyt­tä­mään Ju­ma­lan la­kia. Hän pää­tyi opet­ta­maan: ”Lain kaut­ta tu­lee syn­nin tun­to” (Room. 3:20).

Kak­si lain käyt­töä

Lu­te­ri­lai­ses­sa te­o­lo­gi­as­sa Raa­ma­tun ope­tus­ta lais­ta on ku­vat­tu lain käy­tön kä­sit­teel­lä.

Lain en­sim­mäi­nen käyt­tö on sen yh­teis­kun­nal­li­nen käyt­tö. Sitä kut­su­taan myös Ju­ma­lan va­sem­man kä­den työk­si. Paa­va­li kir­joit­taa esi­val­las­ta: ”Esi­val­ta ei kan­na miek­kaa tur­haan. Se on Ju­ma­lan pal­ve­li­ja, joka pa­nee täy­tän­töön vää­rin­te­ki­jäl­le kuu­lu­van ran­gais­tuk­sen.” (Room. 13:4.)

Pe­ri­syn­nin tur­me­le­mas­sa maa­il­mas­sa Ju­ma­la yl­lä­pi­tää jär­jes­tys­tä lain avul­la. Laki hil­lit­see pa­huut­ta, suo­je­lee ih­mi­siä ja oh­jaa yh­teis­kun­taa koh­ti oi­keut­ta ja rau­haa. Se myös vel­voit­taa ih­mi­siä kan­ta­maan vas­tuu­ta toi­sis­taan. Esi­mer­kik­si ve­ro­tus mah­dol­lis­taa yh­teis­ten teh­tä­vien hoi­ta­mi­sen, ja eri­lai­sis­sa vi­rois­sa – van­hem­pi­na, opet­ta­ji­na, lää­kä­rei­nä, tuo­ma­rei­na ja vi­ra­no­mai­si­na – pal­vel­laan vii­me kä­des­sä lä­him­mäi­sen hy­vää. Tämä lain käyt­tö kos­kee kaik­kia ih­mi­siä riip­pu­mat­ta hei­dän us­kos­taan.

Lain toi­nen käyt­tö kuu­luu niin kut­sut­tuun Ju­ma­lan oi­ke­an kä­den työ­hön, hä­nen pe­las­ta­vaan toi­min­taan­sa. Laki ei ky­ke­ne pa­ran­ta­maan ih­mis­tä, vaan pal­jas­taa hä­nen to­del­li­sen hen­gel­li­sen ti­lan­sa. Se osoit­taa, mitä Ju­ma­la ih­mi­sel­tä vaa­tii: täy­del­lis­tä rak­kaut­ta Ju­ma­laa ja lä­him­mäis­tä koh­taan. Sa­mal­la laki pal­jas­taa, et­tei lan­gen­nut ih­mi­nen ky­ke­ne täyt­tä­mään tätä vaa­ti­mus­ta. Tätä Paa­va­li ku­vaa sa­no­es­saan: ”Lain kaut­ta tu­lee syn­nin tun­to” (Room. 3:20).

Lu­te­ri­lai­suu­des­sa on ol­lut esil­lä myös ope­tus lain kol­man­nes­ta käy­tös­tä. Sii­nä on aja­tel­tu, et­tä kos­ka us­ko­vai­nen­kin on syn­ti­nen, tar­vit­see hän­kin lain saar­naa ja ope­tus­ta py­sy­äk­seen ”elä­män tiel­lä”. Van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­ses­sa kris­til­li­syy­des­sä tämä op­pi on ai­na tor­jut­tu Raa­ma­tun vas­tai­se­na. Us­ko­vai­nen on edel­leen syn­ti­nen, mut­ta ei elä lain al­la. Laki ei edel­leen­kään an­na voi­maa kris­til­li­seen elä­mään. Voi­man voi an­taa vain Ju­ma­lan ar­mo.

Evan­ke­liu­mi

Jee­suk­sen syn­ty­män ai­koi­hin sa­nal­la evan­ke­liu­mi (eu­an­ge­li­on) oli tun­net­tu maal­li­nen mer­ki­tys, jon­ka mo­net ih­mi­set tun­si­vat. Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa sana kui­ten­kin saa uu­den ja rat­kai­se­van si­säl­lön. Evan­ke­liu­mi on ilo­sa­no­ma sii­tä, mitä Ju­ma­la on teh­nyt Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa maa­il­man pe­las­tuk­sek­si.

Kris­til­li­ses­sä käy­tös­sä evan­ke­liu­min kä­sit­tees­sä voi­daan näh­dä ai­na­kin kol­me toi­siin­sa liit­ty­vää nä­kö­kul­maa.

En­sin­nä­kin evan­ke­liu­mi on sa­no­ma hy­vän uu­ti­sen tai in­for­maa­ti­on mer­ki­tyk­ses­sä, eli ”ilo­sa­no­ma Jee­suk­ses­ta Kris­tuk­ses­ta, Ju­ma­lan po­jas­ta” (Mark. 1:1). Se il­moit­taa ih­mi­sel­le jo­ta­kin, mitä hän ei voi luon­nos­taan tie­tää: et­tä Ju­ma­lan Poi­ka on tul­lut maa­il­maan, so­vit­ta­nut syn­tim­me, nous­sut kuol­leis­ta ja avan­nut tien Isän luo.

Toi­sek­si evan­ke­liu­mi on Ju­ma­lan voi­ma. Se ei ole vain tie­toa Kris­tuk­ses­ta, vaan Ju­ma­lan vai­kut­ta­va sana. Paa­va­li kir­joit­taa: ”Minä en hä­peä evan­ke­liu­mia, sil­lä se on Ju­ma­lan voi­ma, it­se kul­le­kin us­ko­val­le pe­las­tuk­sek­si.” (Room. 1:16.) Evan­ke­liu­mi te­kee sen, mitä se lu­paa: se tuo syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen ja pe­las­tuk­sen.

Kol­man­nek­si evan­ke­liu­mi lah­joit­taa Kris­tuk­sen it­sen­sä. Evan­ke­liu­mi ei ai­no­as­taan ker­ro Kris­tuk­ses­ta, vaan Pyhä Hen­ki lah­joit­taa Kris­tuk­sen ih­mi­sen sy­dä­meen juu­ri evan­ke­liu­min kaut­ta. Sen täh­den Paa­va­li sa­noo: ”Us­ko tu­lee kuu­le­mi­ses­ta, mut­ta kuu­le­mi­nen Kris­tuk­sen sa­nan kaut­ta.” (Room. 10:17.) Jo­han­nes puo­les­taan kir­joit­taa: ”Kai­kil­le, jot­ka ot­ti­vat hä­net vas­taan, hän an­toi oi­keu­den tul­la Ju­ma­lan lap­sik­si, niil­le, jot­ka us­ko­vat hä­nen ni­meen­sä” (Joh. 1:12).

Sama ope­tus on myös lu­te­ri­lai­sis­sa tun­nus­tus­kir­jois­sa. Augs­bur­gin tun­nus­tuk­sen 5. ar­tik­las­sa sa­no­taan: ”Täl­lai­sen us­kon saa­mis­ta var­ten Ju­ma­la on aset­ta­nut saar­na­vi­ran ja an­ta­nut evan­ke­liu­min ja sak­ra­men­tit. Nii­den, niin kuin vä­li­nei­den kaut­ta, hän an­taa Py­hän Hen­gen, joka, mis­sä ja mil­loin Ju­ma­la hy­väk­si nä­kee, vai­kut­taa us­kon niis­sä, jot­ka kuu­le­vat evan­ke­liu­mia.”

Evan­ke­liu­min var­si­nai­nen lah­ja on van­hurs­kaus ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mus Kris­tuk­ses­sa.

Elä­vä Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta

Täs­sä suh­tees­sa laki ja evan­ke­liu­mi ero­a­vat toi­sis­taan rat­kai­se­vas­ti. Laki kuu­luu koko ih­mis­kun­nal­le. Se vai­kut­taa myös siel­lä, mis­sä ei ole us­koa: se oh­jaa yh­teis­kun­nal­lis­ta elä­mää, pal­jas­taa syn­nin ja syyt­tää omaa­tun­toa.

Evan­ke­liu­mi sen si­jaan on Ju­ma­lan eri­tyi­nen pe­las­tus­sa­no­ma. Sitä ju­lis­te­taan kai­kil­le ih­mi­sil­le, ja sen kaut­ta Pyhä Hen­ki syn­nyt­tää us­kon ja liit­tää ih­mi­sen Kris­tuk­seen ja hä­nen val­ta­kun­taan­sa. Siel­lä, mis­sä evan­ke­liu­mia puh­taas­ti saar­na­taan ja sak­ra­men­tit oi­kein toi­mi­te­taan, syn­tyy, elää ja säi­lyy elä­vä Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta.