Is­tun pro gradu -tut­kiel­ma­ni tar­kas­tus­se­mi­naa­ris­sa. Olen juu­ri kuul­lut, et­tä tut­kiel­ma­ni on hy­väk­syt­ty osak­si mais­te­rin opin­to­ja­ni. Tar­kas­ta­jat ovat kä­tel­leet mi­nua ja on­ni­tel­leet suo­ri­tuk­ses­ta. Olo­ni on häm­men­ty­nyt ja on­nel­li­nen.

Muu­ta­mia vuo­sia sit­ten olin hau­dan­nut unel­ma­ni saa­da val­miik­si yli kym­me­nen vuot­ta sit­ten aloit­ta­ma­ni opin­not yli­o­pis­tos­sa. Op­pi­mis­vai­keuk­sie­ni ja kes­kit­ty­mi­son­gel­mie­ni vuok­si olin ti­pah­ta­nut kär­ryil­tä mo­nes­sa­kin mie­les­sä. Li­säk­si it­se­tun­to­ni yli­o­pis­to-opis­ke­li­ja­na oli niin huo­no, et­tä aloin voi­da pa­hoin jo pel­käs­tään kä­vel­les­sä­ni yli­o­pis­ton käy­tä­viä. En kui­ten­kaan ym­mär­tä­nyt, mis­tä on­gel­ma­ni joh­tui­vat ja aloin pi­tää it­se­ä­ni tyh­mä­nä ja lais­ka­na, eri­lai­se­na kuin muut tun­te­ma­ni nuo­ret ai­kui­set opis­ke­li­ja­to­ve­ri­ni.

Ha­lu­sin peit­tää epä­var­muu­te­ni, vaik­ka olo­ni oli usein var­sin kiu­sal­li­nen, kun huo­ma­sin unoh­ta­nee­ni il­moit­tau­tua tär­ke­ään tent­tiin tai pa­kol­li­sil­le lu­en­noil­le. Kun on­gel­mat sit­ten ka­saan­tui­vat ja luot­ta­mus omaan sel­vi­ä­mi­seen opin­nois­ta ka­to­si, jät­täy­dyin pois kurs­seil­ta ja hil­jal­leen koko opin­nois­ta.

Työ­e­lä­mä ei su­ju­nut sen pa­rem­min. Olin vä­lil­lä ko­ti­äi­ti­nä ja vä­lil­lä tein jon­kin­lai­sen pät­kän mil­loin min­kä­kin­lai­sis­sa töis­sä. In­nos­tuin kai­kis­ta uu­sis­ta pro­jek­teis­ta täy­sil­lä, mut­ta in­toa kes­ti ai­na vain muu­ta­mia viik­ko­ja, ja sen jäl­keen työ al­koi uu­vut­taa. Olin vi­hai­nen it­sel­le­ni ja aloin vä­syä jat­ku­vaan epä­var­muu­teen ja huo­nom­muu­den tun­tee­seen. Se oli ras­kas­ta ai­kaa myös us­ko­ne­lä­mäl­le. Ky­se­lin usein Ju­ma­lal­ta, mik­sen voi­nut ol­la sa­man­lai­nen kuin muut. Li­säk­si tun­sin syyl­li­syyt­tä per­hee­ni edes­sä, sil­lä on­gel­ma­ni haas­toi­vat ko­tie­lä­mää ja ar­jen as­ka­rei­ta.

Opin­nois­ta ja työ­e­lä­mäs­tä oli tul­lut mi­nul­le har­maa kivi tai oi­ke­as­taan ne oli­vat kuin mus­ta kal­li­o­luo­la, jon­ne pe­lot­ti men­nä. Epä­on­nis­tu­mi­sia oli tul­lut myös muis­sa tark­kuut­ta, oma-aloit­tei­suut­ta, muis­ta­mis­ta ja hah­mot­ta­mis­ta vaa­ti­vis­sa teh­tä­vis­sä ku­ten rau­ha­nyh­dis­tyk­sen työ­vuo­rois­sa ja vas­tuu­teh­tä­vis­sä. Vä­lil­lä oli kiu­sal­lis­ta ja ras­kas­ta läh­teä seu­roi­hin, sil­lä koin huo­nom­muu­te­ni niin suu­rek­si. So­si­aa­li­set pe­lot ka­saan­tui­vat vä­lil­lä es­tä­mään ilois­ta yh­des­sä­o­loa tois­ten kans­sa.

Erää­nä ke­väi­se­nä päi­vä­nä muu­ta­mia vuo­sia sit­ten sil­mii­ni osui sat­tu­mal­ta ar­tik­ke­li mie­hes­tä, jon­ka elä­mä tun­tui ole­van kuin ko­pio omas­ta­ni. Ar­tik­ke­lia lu­kies­sa aloin it­keä, sil­lä yh­täk­kiä edes­sä­ni oli jon­kin­lai­nen vas­taus ky­sy­myk­siin, joi­ta en ol­lut osan­nut edes ky­syä. Sii­tä het­kes­tä al­koi hi­das, hel­pot­ta­va mut­ta ki­vu­li­as­kin kas­vu vas­tuul­li­sek­si ai­kui­sek­si. Tyh­myy­den ja lais­kuu­den si­jas­ta saa­toin näh­dä on­gel­mil­la­ni ole­van sel­lai­sia syi­tä, joi­hin en it­se ol­lut osan­nut il­man am­mat­ti­a­pua vai­kut­taa.

Aloin ym­mär­tää, et­tä eri­lai­suu­te­ni voi ol­la myös rik­kaut­ta. Et­ten ole ai­nut, joka kamp­pai­lee sa­man­lais­ten on­gel­mien kans­sa, vaan mei­tä on mui­ta­kin. Li­säk­si opin, et­tä vai­keuk­sis­ta voi sel­vi­tä, kun riit­tä­väs­ti yrit­tää ja kun op­pii ot­ta­maan lä­hei­sil­tään vas­taan tu­kea. Luot­ta­mus Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja tar­koi­tuk­siin al­koi lu­jit­tua. Lä­heis­ten tuen li­säk­si olen ha­ke­nut am­mat­ti-ih­mi­sil­tä neu­vo­ja ja työ­ka­lu­ja. Hei­tä saa­tu apu on ol­lut kor­vaa­ma­ton. Suu­ril­ta tun­tu­viin asi­oi­hin olen löy­tä­nyt hei­dän avul­laan uut­ta pers­pek­tii­viä, ei­kä oma unoh­te­lu, kes­kit­ty­mis­vai­keu­det tai hah­mot­ta­mi­sen on­gel­mat enää tun­nu­kaan niin ra­joit­ta­vil­ta tai hä­vet­tä­vil­tä.

Vii­me­syk­syi­sen ja -tal­vi­sen opin­to­pu­ris­tuk­sen ai­ka­na olen op­pi­nut elä­mäs­tä enem­män kuin yli kol­mes­sa­kym­me­nes­sä vuo­des­sa yh­teen­sä. Vaik­ka näi­hin kuu­kau­siin ovat mah­tu­neet eh­kä elä­mä­ni ras­kaim­mat päi­vät ja pe­lot­ta­vim­mat koh­taa­mi­set, näi­hin ovat mah­tu­neet myös kaik­kein an­toi­sim­mat saa­vu­tuk­set ja kii­tol­li­sim­mat tun­teet. Elä­mäs­sä­ni on ai­kai­sem­min­kin ol­lut mo­nen­lai­sia on­nen­het­kiä avi­o­lii­ton sol­mi­mi­ses­ta las­ten syn­ty­miin, mut­ta vii­meis­ten kuu­kau­sien ta­pah­tu­mia ja tun­nel­mia ei voi ver­ra­ta mi­hin­kään. Kun vii­mein op­pii op­pi­maan, op­pii luot­ta­maan ja op­pii nä­ke­mään it­sen­sä jok­seen­kin re­hel­li­ses­ti. Ja kun op­pii an­ta­maan it­sel­leen an­teek­si sen, et­tei ole täy­del­li­nen. Sa­mal­la saa tur­vau­tua Ju­ma­lan täy­del­li­seen vii­sau­teen ja voi­maan.

Mari Kar­hu­maa

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 4/2015

Ku­vi­tus­ku­vat: Kari Ven­ga­sa­ho, Ar­vi Tyni, H.H.