Ju­ma­la loi ih­mi­sen omak­si ku­vak­seen ja to­te­si luo­man­sa hy­väk­si (1. Moos. 27–31). Ju­ma­lan lap­sen osa on on­nel­li­nen, kun saa ol­la Tai­vaan Isän lä­hel­lä (Ps. 73:28). Kun ra­kas­taa eni­ten Ju­ma­laa ja lä­him­mäis­tään niin kuin it­se­ään, ih­mi­sen on hyvä ol­la (Matt. 22:37–39). Psal­mis­sa sa­no­taan: “Sinä osoi­tat mi­nul­le elä­män tien, si­nun lä­hel­lä­si on eh­ty­mä­tön ilo, si­nun oi­ke­al­la puo­lel­la­si ikui­nen on­ni” (Ps. 16:11).

Au­tu­as – ylen on­nel­li­nen

Raa­ma­tus­sa sana on­nel­li­nen on var­sin­kin van­hem­mis­sa kään­nök­sis­sä muo­dos­sa au­tu­as. Bib­li­as­ta, vuo­den 1776 kään­nök­ses­tä, sana on­nel­li­nen löy­tyy vii­des­tä ja­kees­ta ja sana au­tu­as 45 ja­kees­ta. Vuo­den 1992 raa­ma­tun­kään­nök­ses­sä sa­nat on­nel­li­nen ja au­tu­as esiin­ty­vät mo­lem­mat 20 ker­taa.

Kie­li­toi­mis­ton sa­na­kir­ja se­lit­tää au­tu­as-sa­nan seu­raa­vas­ti: “au­tuu­den saa­vut­ta­nut tai saa­vut­ta­va, au­tuu­den tuot­ta­va, ylen on­nel­li­nen, iha­na, au­tu­aal­li­nen.” On­nel­li­sen puo­les­taan se­li­te­tään ole­van “on­nea tun­te­va tai il­mai­se­va, on­nen täyt­tä­mä, suo­tui­sa, otol­li­nen, edul­li­nen, an­toi­sa, on­nis­tu­nut.”

Au­tu­as ei tar­koi­ta pelk­kää maal­lis­ta on­nel­li­suut­ta, vaan osal­li­suut­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­taan ja tai­vaan pe­rin­tö­oi­keut­ta. Vuo­ri­saar­nas­sa Jee­sus lu­et­te­lee au­tu­aan tun­nus­merk­ke­jä: hen­ges­sään köy­hät, mur­heel­li­set, kär­si­väl­li­set, puh­das­sy­dä­mi­set ja niin edel­leen, ja ke­hot­taa: “Iloit­kaa ja rie­muit­kaa, sil­lä palk­ka, jon­ka te tai­vais­sa saat­te, on suu­ri” (Matt. 5:3–12).

Ajal­li­nen me­nes­tys

Ih­mi­nen ajat­te­lee hel­pos­ti, et­tä on­nea on täs­sä ajas­sa saa­vu­tet­tu me­nes­tys, hie­no koti, suu­ri palk­ka ja pit­kät lo­mat. Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja to­te­aa: “Äl­kää juos­ko ra­han pe­räs­sä, vaan tyy­ty­kää sii­hen, mitä teil­lä on. Ju­ma­la on it­se sa­no­nut: – Minä en si­nua jätä, en kos­kaan si­nua hyl­kää.” (Hepr. 13:5.)

Kun ope­tus­lap­set iloit­si­vat Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työn me­nes­ty­mi­ses­tä, Jee­sus opet­ti: “Mut­ta äl­kää sii­tä iloit­ko, et­tä hen­get tei­tä tot­te­le­vat. Iloit­kaa sii­tä, et­tä tei­dän ni­men­ne on mer­kit­ty tai­vaan kir­jaan.” (Luuk. 10:20.) Näis­sä Jee­suk­sen sa­nois­sa tu­lee il­mi on­nel­li­suu­den to­del­li­nen pe­rus­ta: Ju­ma­lan rak­kau­des­ta vuo­ta­va osal­li­suus ian­kaik­ki­seen elä­mään.

Psal­mis­sa 73 ker­ro­taan, mi­ten Asaf on ka­teel­li­nen us­kot­to­mien me­nes­tyk­sel­le ja ky­se­lee, on­ko tur­haan pi­tä­nyt sy­dä­men­sä puh­taa­na ja kä­ten­sä vi­at­to­mi­na. Vaik­ka hän kuin­ka miet­tii koh­ta­lo­aan, hän ei ym­mär­rä, mik­si hä­nel­le, us­ko­vai­sel­le, suo­daan kär­si­mys­tä. Kun Asaf pää­see elä­vän Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon, evan­ke­liu­mi vir­voit­taa, asi­at aset­tu­vat oi­ke­aan jär­jes­tyk­seen ja avau­tuu nä­ky­mä tai­vaa­seen as­ti. Hän ylis­tää sitä, et­tä saa ol­la Tai­vaan Isän ta­lu­tet­ta­va­na. “Tai­vaas­sa mi­nul­la on si­nut, sinä olet ai­noa tur­va­ni maan pääl­lä. Vaik­ka ruu­mii­ni ja sie­lu­ni nään­tyy, Ju­ma­la on kal­li­o­ni, mi­nun osa­ni ian­kaik­ki­ses­ti. – – Mi­nun on­ne­ni on ol­la lä­hel­lä Ju­ma­laa, minä tur­vaan Her­raan, Ju­ma­laa­ni, ja ker­ron kai­kis­ta hä­nen te­ois­taan.” (Ps. 73:25; Ps. 73:27–28.)

Vai­keuk­sis­sa­kin voi kiit­tää

Joo­sef jou­tui vel­jien pet­tä­mä­nä vie­raa­seen maa­han kau­ak­si omas­ta ko­dis­taan ja per­hees­tään. Hä­nen ei kui­ten­kaan tar­vin­nut ol­la yk­sin. Yh­teys Ju­ma­laan teki hä­net on­nel­li­sek­si: “Her­ra oli Joo­se­fin kans­sa, ja sik­si hä­nel­lä oli ai­na on­ni mu­ka­naan” (1. Moos. 39:2). Tai­vaan Isä piti Joo­se­fis­ta huol­ta van­ki­las­sa­kin, jon­ne hän jou­tui vää­rin pe­rus­tein. Joo­sef luot­ti Ju­ma­laan ja on­nis­tui kai­kis­sa toi­mis­saan.

Paa­va­li oli toi­sel­la lä­he­tys­mat­kal­laan Si­lak­sen kans­sa Fi­lip­pis­sä, jos­sa hei­dät pi­dä­tet­tiin, pe­rin poh­jin pies­tiin ja tel­jet­tiin van­ki­lan pe­rim­mäi­seen sop­peen jal­ka­puu­hun. He jak­soi­vat sii­nä­kin ti­lan­tees­sa luot­taa tai­vaal­li­sen Isän huo­len­pi­toon: “Kes­kiy­ön ai­kaan Paa­va­li ja Si­las ru­koi­li­vat ja lau­la­en ylis­ti­vät Ju­ma­laa.” (Ap. t. 16:22–25.)

Ih­mi­sen ei siis tar­vit­se vai­pua epä­toi­voon, oli­pa elä­män­ti­lan­ne mikä ta­han­sa. Sai­rauk­sien, kuo­le­man ja ta­lou­del­lis­ten huo­lien al­la saa luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Tai­vaal­li­sen Isän lu­pauk­set ovat vah­vat, ja ker­ran hän pyyh­kii mei­dän sil­mis­täm­me joka ai­no­an kyy­ne­leen (Ilm. 21:4).

Jee­sus jät­ti rau­han

Jee­sus sa­noi hy­väs­ti­jät­tö­pu­hees­saan: ”Minä jä­tän teil­le rau­han. Oman rau­ha­ni minä an­nan teil­le, en sel­lais­ta jon­ka maa­il­ma an­taa. Ol­kaa roh­ke­at, äl­kää vai­pu­ko epä­toi­voon.” (Joh. 14:27.) Ylös­nou­se­muk­sen jäl­keen hän lä­het­ti oman­sa ju­lis­ta­maan evan­ke­liu­mia: “Jol­le te an­nat­te syn­nit an­teek­si, hä­nel­le ne ovat an­teek­si an­ne­tut” (Joh. 20:23).

Raa­mat­tu opet­taa, et­tä to­del­li­nen on­ni on sii­nä, et­tä saa us­koa ai­na uu­des­taan ja uu­des­taan omat syn­nit an­teek­si ja kuu­lua on­nel­lis­ten las­ten per­hee­seen, Ju­ma­lan val­ta­kun­taan: “Kris­tuk­sen ve­res­sä meil­lä on lu­nas­tus, rik­ko­mus­tem­me an­teek­si­an­to. Näin Ju­ma­la on an­ta­nut ar­mon­sa rik­kau­den tul­la run­saa­na osak­sem­me.” (Ef. 1:7–8.)

Evan­ke­liu­min us­ko­mal­la saa omis­taa tai­vaal­lis­ta on­nea jo tääl­lä ajas­sa ja kan­taa sy­dä­mel­lään Ju­ma­lan rau­haa.