Ai­no Kan­ni­ai­nen, VET Psy­ko­te­ra­peut­ti

”Mur­tu­nut­ta ruo­koa hän ei mu­ser­ra, lam­pun hii­pu­vaa liek­kiä hän ei sam­mu­ta” (Jes. 42:3).

Eteem­me voi tul­la hy­viä ja kau­nii­ta asi­oi­ta, jot­ka an­ta­vat voi­maa, iloa ja luot­ta­mus­ta elä­mään. Myös yli­voi­mai­sil­ta tun­tu­vat ko­et­te­le­muk­set, krii­sit, suru ja me­ne­tyk­set ovat osa elä­mää, ja jo­kai­nen koh­taa hy­vin to­den­nä­köi­ses­ti nii­tä jos­sa­kin elä­män­sä vai­hees­sa. On ar­vi­oi­tu, et­tä lä­hes 90 pro­sent­tia ih­mi­sis­tä ko­kee elä­mäs­sään vä­hin­tään yh­den asi­an, joka po­ten­ti­aa­li­ses­ti voi ai­heut­taa trau­man. Trau­ma­ti­lan­ne tu­lee usein kuin sa­la­ma kirk­kaal­ta tai­vaal­ta ja jär­kyt­tää elä­män tur­val­lis­ta jat­ku­vuut­ta.

Ai­vo­tut­ki­muk­sen ke­hi­tys on täy­den­tä­nyt tie­toa sii­tä, mi­ten mie­li ja ai­vot työs­tä­vät trau­maat­ti­sia ko­ke­muk­sia. Tie­to in­hi­mil­li­sis­tä re­ak­ti­ois­ta aut­taa ym­mär­tä­mään, mis­tä mah­dol­li­set oi­reet joh­tu­vat ja kuin­ka nii­tä voi­daan myös lie­vit­tää ja hoi­taa.

Kun tur­val­li­suus rik­kou­tuu

”Mitä kam­mo­sin ja kau­his­tuin, se ta­pah­tui, mitä eni­ten pel­kä­sin. Se koh­ta­si mi­nut.” (Job. 3:25.)

Raa­mat­tuun on kir­joi­tet­tu Jo­bin ää­rim­mäi­sis­tä kär­si­myk­sis­tä. Hä­nen ko­ke­muk­ses­saan ja epä­toi­vos­saan on jo­tain yleis­in­hi­mil­lis­tä, jota trau­ma­oi­reis­ta kär­si­vä voi tun­tea, aja­tel­la ja ko­kea.

Niin sa­not­tu yk­kös­tyy­pin trau­man voi ai­heut­taa ker­ta­luon­tei­nen jär­kyt­tä­vä ta­pah­tu­ma, esi­mer­kik­si lä­hel­tä piti -ti­lan­ne, jo­hon on liit­ty­nyt it­sen tai toi­sen ih­mi­sen kuo­le­man tai va­hin­goit­tu­mi­sen ris­ki. Niin sa­not­tu kak­kos­tyy­pin trau­ma taas syn­tyy tois­tu­van vau­ri­oit­ta­van te­ki­jän, esi­mer­kik­si sek­su­aa­li­sen hy­väk­si­käy­tön tai per­he­vä­ki­val­lan seu­rauk­se­na. Jär­kyt­tä­vä ta­pah­tu­ma ai­heut­taa meis­sä au­to­maat­ti­sen ke­hol­li­sen ja psyyk­ki­sen puo­lus­tus­re­ak­ti­on – tais­te­le, pa­ke­ne tai jäh­me­ty.

”Minä ajat­te­lin: Vuo­tee­ni suo mi­nul­le loh­dun, uni huo­jen­taa tus­ka­ni. Mut­ta sinä säi­ky­tät mi­nua uni­ku­vil­la, pa­net yön pai­na­jai­set mi­nua ah­dis­ta­maan.” (Job. 7:13–14.)

Akuu­tin stres­si­re­ak­ti­on oi­reet, esi­mer­kik­si ke­hon yli­vi­reys, uni- ja kes­kit­ty­mis­vai­keu­det, tur­tu­mus tai tun­ne­pur­kauk­set kes­tä­vät yleen­sä muu­ta­man päi­vän. Oi­rei­den jat­ku­es­sa voi ke­hit­tyä trau­ma­pe­räi­nen stres­si­häi­riö eli PTSD (post-trau­ma­tic stress di­sor­der). Vaik­ka trau­ma­ti­lan­ne on ohi, sen vai­ku­tuk­set jää­vät ke­hoon ja mie­leen hei­ken­tä­en nor­maa­lia toi­min­ta­ky­kyä.

Kä­sit­te­le­mä­tön trau­ma voi nous­ta esil­le vie­lä vuo­sien­kin jäl­keen ai­heut­ta­en oi­rei­ta, joil­le ei löy­dy sel­vää syy­tä. Voi­mat­to­muus, ah­dis­tus, epä­to­del­li­suu­den tun­ne, va­pi­na, hi­koi­lu, sy­dä­men hak­kaa­mi­nen, ais­tien ja tun­tei­den voi­mis­tu­mi­nen tai ka­to­a­mi­nen ja jopa it­se­tu­hoi­set aja­tuk­set häm­men­tä­vät ja säi­käyt­tä­vät. Trau­ma­ta­kau­man voi lau­kais­ta mikä ta­han­sa ta­pah­tu­nees­ta muis­tut­ta­va asia ku­ten tun­ne, haju, ää­ni tai esi­ne. Mie­li ja keho re­a­goi­vat ti­lan­tee­seen ikään kuin ta­pah­tu­ma oli­si uu­del­leen läs­nä.

Myö­tä­tun­to aut­taa eläy­ty­mään toi­sen ih­mi­sen kär­si­myk­seen. Tie­to per­heen­jä­se­nen, puo­li­son tai ys­tä­vän trau­ma­ti­soi­tu­mi­ses­ta ja sii­tä joh­tu­vis­ta oi­reis­ta aut­taa ym­mär­tä­mään, et­tä ou­dol­ta tai han­ka­lal­ta vai­kut­ta­va käy­tös ei ole ta­hal­lis­ta.

Trau­man mo­net vai­ku­tuk­set

”Kun­pa joku pun­nit­si­si mi­nun ah­dis­tuk­se­ni, pa­ni­si kaik­ki mi­nun vai­va­ni vaa­ka­kup­piin! Ne pai­na­vat enem­män kuin me­ren hiek­ka. On­ko siis ih­me, jos pu­hees­ta­ni puut­tuu mie­li ja malt­ti?” (Job. 6:2–3.)

On ym­mär­ret­tä­vää, et­tä ih­mi­nen pyr­kii et­si­mään ta­pah­tu­mal­le se­li­tyk­siä ja mer­ki­tyk­siä. Trau­ma haas­taa pe­ru­so­le­tuk­sem­me it­ses­täm­me ja maa­il­mas­ta. Ikään kuin kaik­ki on en­nal­laan, mut­ta kaik­ki on muut­tu­nut.

”Mis­tä saan voi­maa, et­tä vie­lä kes­tän? Mis­tä pää­mää­rän, et­tä vie­lä jak­san?” (Job. 6:11.)

Trau­ma jär­kyt­tää tur­val­li­suut­ta, ja mie­li voi jää­dä tuot­ta­maan uu­sien uh­kien pel­koa. Ai­em­min elä­män­myön­tei­nen ih­mi­nen voi huo­ma­ta ala­ku­lon, si­säi­sen tyh­jyy­den tun­teen ja nä­kö­a­lat­to­muu­den li­sään­ty­vän sekä är­ty­vän­sä ai­em­paa hel­pom­min. Ar­vot­to­muu­den ja vää­rän­lai­suu­den ko­ke­mus vä­rit­tää mie­len­mai­se­maa. Kos­ka ta­pah­tu­nut­ta on vai­kea ym­mär­tää, ih­mi­nen ha­kee syy­tä joko it­ses­tä tai toi­sis­ta. Hän voi ko­kea it­sen­sä avut­to­mak­si ja muut­tu­neen­sa py­sy­väs­ti huo­nom­mak­si. Myös luot­ta­mus toi­siin ih­mi­siin on voi­nut rik­kou­tua ja sik­si on vai­kea luot­taa tai tu­keu­tua hy­vää tar­koit­ta­viin­kaan ih­mi­siin. Tois­ten aut­ta­mi­sy­ri­tys­ten tor­jun­ta joh­taa yk­si­näi­syy­den tun­tee­seen. Pa­him­mil­laan trau­man ai­heut­ta­ma niin sa­not­tu ek­sis­ten­ti­aa­li­nen krii­si voi saa­da ih­mi­sen ky­see­na­lais­ta­maan myös it­sel­leen tär­ke­ät ja tur­vaa tuo­vat asi­at ja tätä kaut­ta joh­taa myös us­konk­rii­siin.

”Ei­kö Ju­ma­lan loh­du­tus si­nul­le rii­tä, sana, joka hil­jai­se­na tuli luok­se­si?” (Job. 15:11).

Toi­pu­mi­nen luo toi­voa

”Her­ra on lä­hel­lä nii­tä, joil­la on sär­ky­nyt sy­dän, hän pe­las­taa ne, joil­la on mur­tu­nut mie­li” (Ps. 34:18).

Vai­keis­ta­kin ko­ke­muk­sia voi toi­pua niin, et­tei­vät ne enää mää­ri­tä ar­kea ja tu­le­vai­suut­ta. Toi­pu­mi­ses­sa on tiet­ty­jä vai­hei­ta, jot­ka seu­raa­vat toi­si­aan jos­kus no­pe­as­ti ja jos­kus vaa­tien jopa vuo­sia. Am­mat­ti­a­vun ha­ke­mi­nen ma­ta­lal­la kyn­nyk­sel­lä on tär­ke­ää niin it­seä kuin lä­hei­siä aja­tel­len. Tä­män li­säk­si omaa voin­tia voi va­kaut­taa huo­leh­ti­mal­la riit­tä­väs­tä le­vos­ta, ter­veel­li­ses­tä ra­vin­nos­ta, lii­kun­nas­ta, mie­lek­kääs­tä te­ke­mi­ses­tä ja ih­mis­suh­teis­ta. Ar­vo­jen mu­kai­nen elä­mä li­sää hy­vin­voin­tia ja on­nel­li­suut­ta.

Trau­ma­ko­ke­muk­sen avaa­mi­nen voi tun­tua ki­pe­äl­tä, pe­lot­ta­val­ta ja sa­mal­la hel­pot­ta­val­ta. Asi­oi­den kä­sit­te­ly li­sää ym­mär­rys­tä, et­tä oi­reil­le, jois­ta kär­sii, on sel­keä syy. Tämä aut­taa va­pau­tu­maan ai­heet­to­mis­ta epä­on­nis­tu­mi­sen ja hä­pe­än tun­teis­ta. Oman ko­ke­muk­sen ker­to­mi­nen luo­tet­ta­val­le myö­tä­tun­toi­sel­le ih­mi­sel­le vä­hen­tää si­säis­tä yk­si­näi­syy­den tun­net­ta. Toi­pu­mi­sen ede­tes­sä tu­le­vai­suu­den nä­kö­a­lat vah­vis­tu­vat. Se, mitä ta­pah­tui, on men­nei­syyt­tä. Hal­lit­se­mat­to­mat trau­ma­oi­reet ei­vät enää häi­rit­se kes­kit­ty­mis­tä jo­ka­päi­väi­seen elä­mään. Elä­mäs­sä on taas uu­sia mah­dol­li­suuk­sia ja en­nen kaik­kea toi­voa.

Po­si­tii­vi­ses­sa psy­ko­lo­gi­as­sa käy­te­tään sa­naa trau­man jäl­kei­nen kas­vu, joka si­säl­tää ar­vo­jen kir­kas­tu­mis­ta sekä lä­heis­ten ih­mis­suh­tei­den ja elä­män ar­vos­ta­mi­sen li­sään­ty­mis­tä. Moni trau­mo­ja koh­dan­nut on tun­te­nut ole­van­sa lä­hem­pä­nä Ju­ma­laa. Us­ko ja evan­ke­liu­min sa­no­ma an­ta­vat tur­vaa vai­keim­piin­kin het­kiin.

”Sinä unoh­dat nämä kär­si­myk­set, muis­tat ne vain kuin tul­va­ve­den, joka vir­ta­si pois. Elä­mä­si valo ko­ho­aa kirk­kaam­pa­na kuin sy­dän­päi­vä, sen pi­meys­kin on kuin sa­ras­ta­va aa­mu. Sinä saat ol­la luot­ta­val­la mie­lel­lä, sil­lä toi­vo elää, olet tur­vas­sa. Voit nuk­kua le­vol­lis­ta un­ta.” (Job. 11:16–18.)

Ar­tik­ke­li on jul­kais­tu tä­män vii­kon Päi­vä­mies-leh­des­sä (1.3.2023)