Sep­po Ah­ven­jär­vi

Ju­ma­lan lap­sel­la on toi­vo ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä myös luo­pu­mi­sen ja kuo­le­man kes­kel­lä.

Jee­sus koh­ta­si Be­ta­ni­an ky­läs­sä asu­vat ys­tä­vän­sä Mar­tan ja Ma­ri­an, joi­den La­sa­rus-veli oli kuol­lut. Mart­ta ja Ma­ria oli­vat lä­het­tä­neet Jee­suk­sel­le vies­tin, et­tä La­sa­rus oli va­ka­vas­ti sai­raa­na. Si­sa­ruk­set oli­vat odot­ta­neet ja toi­vo­neet, et­tä Jee­sus eh­ti­si La­sa­ruk­sen luo ja pa­ran­tai­si hä­net.

Jee­sus ei ol­lut kui­ten­kaan kii­reh­ti­nyt Be­ta­ni­aan. Hän oli to­den­nut ope­tus­lap­sil­leen: ”Ei tämä tau­ti ole kuo­le­mak­si vaan Ju­ma­lan kun­ni­ak­si: se tuo jul­ki Ju­ma­lan Po­jan kirk­kau­den” (Joh. 11:4).

Mart­ta ja Ma­ria kään­tyi­vät hä­däs­sään Jee­suk­sen puo­leen, sil­lä he us­koi­vat, et­tä Ju­ma­la an­taa Jee­suk­sel­le kai­ken, mitä hän Isäl­tä pyy­tää. Kun Mart­ta ja Jee­sus koh­ta­si­vat, Jee­sus ky­syi Mar­tal­ta, us­koo­ko tämä, et­tä hän on ylös­nou­se­mus ja elä­mä? Mart­ta tun­nus­ti us­ko­van­sa, et­tä Jee­sus on Mes­si­as, Ju­ma­lan Poi­ka.

Jee­suk­seen us­ko­va ei kuo­le

Mar­tan loh­tu su­run ja ero­ni­kä­vän kes­kel­lä oli, et­tä hä­nen vel­jen­sä La­sa­rus oli kuol­lut us­ko­vai­se­na. Jee­suk­sen lu­pauk­sen mu­kai­ses­ti hä­neen us­ko­va ei kuo­le iki­nä, vaan saa he­rä­tä vii­mei­se­nä päi­vä­nä ian­kaik­ki­seen elä­mään.

Ju­ma­lal­le mi­kään ei ole mah­do­ton­ta. La­sa­ruk­sen ajal­li­sen elä­män osal­ta kaik­ki toi­vo näyt­ti jo me­ne­te­tyl­tä – hän oli ol­lut jo nel­jät­tä päi­vää hau­das­saan. Jee­sus tie­si myös, kuin­ka heik­ko hä­nen ope­tus­las­ten­sa us­ko oli. Sen vuok­si hän iloit­si sii­tä, et­tä La­sa­ruk­sen kuol­leis­ta he­rät­tä­mi­nen vah­vis­tai­si hei­dän us­ko­aan ja he us­koi­si­vat Isän lä­het­tä­neen hä­net.

Sa­mas­ta syys­tä Jee­sus il­mes­tyi kuo­le­man­sa jäl­keen heil­le, jot­ka oli­vat us­ko­neet hä­neen, jot­ta he omin sil­min nä­ki­si­vät ja to­dis­tai­si­vat Hä­nen nous­seen kuol­leis­ta.

Us­kon kaut­ta yh­teys

Kris­ti­tyn pää­mää­rä on tai­vaas­sa, mut­ta tääl­lä ajas­sa us­kon ja tai­vas­toi­von pe­rus­ta on Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­sis­sa. La­sa­ruk­sen hau­dan ää­rel­lä Jee­sus osoit­ti, et­tä hä­nel­lä on val­ta kut­sua kuol­lut ih­mi­nen kuo­le­mas­ta ta­kai­sin elä­mään. Jee­sus lu­paa, et­tä jo­kai­nen, joka us­koo hä­neen, saa osak­seen ikui­sen elä­män. Hän on it­se ylös­nou­se­mus ja elä­mä.

Apos­to­li Paa­va­li täh­den­tää en­sim­mäi­ses­sä kir­jees­sään ko­rint­ti­lai­sil­le, et­tä kaik­ki, jot­ka ovat us­kon kaut­ta osal­li­sia Kris­tuk­seen, ovat osal­li­sia myös hä­nen ylös­nou­se­muk­seen­sa (1. Kor. 15:12–19). Il­man Py­hän Hen­gen luo­maa us­kon yh­teyt­tä Jee­suk­seen Kris­tuk­seen ih­mi­sel­lä ei ole osal­li­suut­ta hä­nen ylös­nou­se­muk­seen­sa.

Paa­va­li jat­kaa, et­tä ”kaik­ki Kris­tuk­ses­ta osal­li­si­na teh­dään elä­vik­si, jo­kai­nen vuo­rol­laan: esi­koi­se­na Kris­tus ja sen jäl­keen Kris­tuk­sen omat, kun hän tu­lee” (1. Kor. 15:22–23). Osal­li­suus Kris­tuk­seen syn­tyy ja säi­lyy, kun ih­mi­nen kuu­lee ja us­koo evan­ke­liu­min, joka lu­paa kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 11:21–29, 32–45

Raa­mat­tu 1992: Mart­ta sa­noi Jee­suk­sel­le: ”Her­ra, jos oli­sit ol­lut tääl­lä, vel­je­ni ei oli­si kuol­lut. Mut­ta nyt­kin tie­dän, et­tä Ju­ma­la an­taa si­nul­le kai­ken mitä hä­nel­tä pyy­dät.” Jee­sus sa­noi: ”Vel­je­si nou­see kuol­leis­ta.” Mart­ta vas­ta­si: ”Tie­dän kyl­lä, et­tä hän nou­see vii­mei­se­nä päi­vä­nä, ylös­nou­se­muk­ses­sa.” Jee­sus sa­noi: ”Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä. Joka us­koo mi­nuun, saa elää, vaik­ka kuo­lee­kin, ei­kä yk­si­kään, joka elää ja us­koo mi­nuun, iki­nä kuo­le. Us­kot­ko tä­män?” ”Us­kon, Her­ra”, Mart­ta vas­ta­si, ”minä us­kon, et­tä sinä olet Mes­si­as, Ju­ma­lan Poi­ka, jon­ka oli mää­rä tul­la maa­il­maan.”

Tä­män sa­not­tu­aan Mart­ta pa­la­si ko­tiin, kut­sui si­sar­taan Ma­ri­aa ja sa­noi hä­nel­le kah­den kes­ken: ”Opet­ta­ja on tääl­lä ja kut­suu si­nua.” Kuul­les­saan sen Ma­ria heti nou­si ja läh­ti Jee­suk­sen luo. – –

Eh­dit­ty­ään sin­ne, mis­sä Jee­sus oli, ja näh­ty­ään hä­net Ma­ria vai­pui hä­nen jal­koi­hin­sa ja sa­noi: ”Her­ra, jos oli­sit ol­lut tääl­lä, vel­je­ni ei oli­si kuol­lut.” Kun Jee­sus näki it­ke­vän Ma­ri­an ja hä­nen kans­saan tul­leet juu­ta­lai­set, jot­ka he­kin it­ki­vät, syvä lii­ku­tus val­ta­si hä­net, ja hän ky­syi: ”Mis­sä hä­nen hau­tan­sa on?” ”Her­ra, tule kat­so­maan”, he vas­ta­si­vat. Jee­sus it­ki. Juu­ta­lai­set sa­noi­vat: ”Kat­so­kaa, kuin­ka ra­kas La­sa­rus hä­nel­le oli.” Mut­ta jot­kut heis­tä sa­noi­vat: ”Kun hän pys­tyi avaa­maan so­ke­an sil­mät, ei­kö hän myös oli­si voi­nut es­tää La­sa­ruk­sen kuo­le­man?”

Jär­kyt­ty­nee­nä Jee­sus tuli hau­dal­le. Se oli luo­la, jon­ka suul­la oli kivi. ”Ot­ta­kaa kivi pois”, käs­ki Jee­sus, mut­ta Mart­ta, vai­na­jan si­sar, sa­noi hä­nel­le: ”Her­ra, hän hai­see jo. Hän on siel­lä nyt nel­jät­tä päi­vää.” Jee­sus vas­ta­si: ”En­kö sa­no­nut si­nul­le, et­tä jos us­kot, saat näh­dä Ju­ma­lan kirk­kau­den?”

Kivi otet­tiin pois. Jee­sus ko­hot­ti kat­seen­sa ja sa­noi: ”Isä, minä kii­tän si­nua sii­tä, et­tä olet kuul­lut mi­nua. Minä kyl­lä tie­dän, et­tä sinä kuu­let mi­nua ai­na, mut­ta minä sa­non tä­män näi­den ym­pä­ril­lä­ni sei­so­vien ih­mis­ten täh­den, jot­ta he us­koi­si­vat si­nun lä­het­tä­neen mi­nut.” Tä­män sa­not­tu­aan Jee­sus huu­si ko­val­la ää­nel­lä: ”La­sa­rus, tule ulos!” Sil­loin kuol­lut tuli hau­das­ta, ja­lat ja kä­det si­teis­sä ja kas­vot hi­ki­lii­nan peit­tä­mi­nä. Jee­sus sa­noi: ”Pääs­tä­kää hä­net si­teis­tä ja an­ta­kaa hä­nen men­nä.”

Mo­net niis­tä juu­ta­lai­sis­ta, jot­ka oli­vat tul­leet Ma­ri­an luo ja näh­neet, mitä Jee­sus teki, us­koi­vat hä­neen.