Alek­si Päk­ki­lä

Ju­ma­lan siu­naus ulot­tuu ajal­li­ses­ta ian­kaik­ki­seen elä­mään. Us­ko avaa sil­mät nä­ke­mään Ju­ma­lan mah­dol­li­suu­det, ja sy­dä­men luot­ta­maan nii­hin.

Jee­sus oli juu­ri aset­ta­nut pie­nen lap­sen esi­ku­vak­si kai­kil­le us­ko­vil­le. Jat­ka­es­saan mat­kaa erääl­lä mie­hel­lä oli hä­nel­le kii­rees­tä ja poik­keuk­sel­li­ses­ta käyt­täy­ty­mi­ses­tä pää­tel­len miel­tä as­kar­rut­ta­va ky­sy­mys, mil­lä ta­val­la hän voi­si pe­riä ian­kaik­ki­sen elä­män. Sii­tä keh­key­tyi eri­lais­ten tun­tei­den sä­vyt­tä­mä kes­kus­te­lu. (Mark. 10:17–31.)

Jee­sus kat­sah­ti ra­kas­ta­vas­ti

Jee­suk­sel­le esi­tet­ty ky­sy­mys ei si­nän­sä ol­lut mi­ten­kään epä­tyy­pil­li­nen. Tuon ajan juu­ta­lai­suu­des­sa oli ta­va­no­mais­ta poh­tia, kuin­ka tar­kas­ti käs­ky­jä tu­li­si nou­dat­taa ja myös sitä, pi­täi­si­kö lain nou­dat­ta­mi­sen li­säk­si teh­dä jo­tain muu­ta­kin pe­las­tu­mi­sen­sa eteen. Jee­suk­sen en­sim­mäi­nen vas­taus­kaan ei vie­lä si­ten täyt­tä­nyt ky­sy­jän odo­tuk­sia.

Ti­lan­ne muut­tui, kun Jee­sus kat­sah­ti ra­kas­ta­vas­ti ky­sy­jää, joka omien sa­no­jen­sa mu­kaan oli pi­tä­nyt Jee­suk­sen mai­nit­se­mat käs­kyt. Lem­pe­än suo­ras­ti Jee­sus to­te­si, et­tä mie­hel­tä puut­tui kui­ten­kin yk­si tär­keä asia: tä­män tu­li­si luo­pua rik­kau­des­taan ja seu­ra­ta hän­tä. Nyt ky­sy­myk­seen tuli sel­vä vas­taus, mut­ta se ei kui­ten­kaan ol­lut mie­lui­nen, ja niin mies pois­tui syn­kin miet­tein pai­kal­ta. (Mark. 10:17–22.)

”Minä olen Her­ra”

Jee­sus jat­koi kes­kus­te­lua ope­tus­las­ten­sa kans­sa sii­tä, kuin­ka vai­ke­aa Ju­ma­lan val­ta­kun­taan on pääs­tä. Häm­mäs­te­lyn ja ih­met­te­lyn kes­kel­lä pe­las­tu­mi­nen al­koi näyt­tää myös heis­tä mah­dot­to­mal­ta. Jee­suk­sen ar­mol­li­nen kat­se kään­tyi vuo­ros­taan op­pi­lai­siin. ”Ih­mi­sel­le se on mah­do­ton­ta, mut­ta ei Ju­ma­lal­le. Ju­ma­lal­le on kaik­ki mah­dol­lis­ta.” (Mark. 10: 23–27.)

Jee­suk­sen ke­ho­tus rik­kaal­le mie­hel­le myy­dä köy­hien hy­väk­si kaik­ki, mitä täl­lä oli, tun­tui ja näyt­täy­tyi in­hi­mil­li­ses­ti to­del­la ko­val­ta vaa­ti­muk­sel­ta. Sik­si luul­ta­vas­ti ope­tus­lap­set­kin hät­käh­ti­vät pe­las­tu­mi­sen ri­man kor­keut­ta.

Poh­jim­mil­taan Jee­sus kui­ten­kin ko­et­te­li rik­kaan mie­hen ar­vo­jär­jes­tys­tä, toi­sin sa­no­en mikä tä­män elä­mäs­sä on oi­ke­as­ti tär­kein­tä. Ri­kas mies ei eh­kä ol­lut aja­tel­lut, et­tä vii­me kä­des­sä koko kym­me­nen käs­kyn laki pun­ni­taan sen en­sim­mäi­ses­sä käs­kys­sä: ”Minä olen Her­ra, si­nun Ju­ma­la­si. Si­nul­la ei saa ol­la mui­ta ju­ma­lia.” (2. Moos. 20: 2–3.)

Las­ten kal­tais­ten val­ta­kun­ta

Het­keä ai­em­min Jee­sus oli to­den­nut Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ole­van las­ten kal­tais­ten val­ta­kun­ta (Mark. 10:14). Vas­ta­syn­ty­neen pie­no­kai­sen ta­voin on­kin hyvä tur­vau­tua lu­pauk­seen ikui­ses­ta elä­mäs­tä pyr­ki­mät­tä it­se te­ke­mään mi­tään sen pe­ri­mi­sek­si. Lo­pul­ta yk­sin us­ko avaa sil­mät nä­ke­mään Ju­ma­lan mah­dol­li­suu­det ja sy­dä­men luot­ta­maan nii­hin – yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen täh­den.

Evan­ke­liu­mi­teks­tin jäl­keen ope­tus­lap­set ky­syi­vät Jee­suk­sel­ta, mikä hei­dän osan­sa sit­ten on. Jee­sus vas­ta­si heil­le: ”To­ti­ses­ti: kuka iki­nä mi­nun täh­te­ni ja evan­ke­liu­min täh­den on luo­pu­nut ta­los­taan, vel­jis­tään tai si­sa­ris­taan, äi­dis­tään, isäs­tään tai lap­sis­taan tai pel­lois­taan, hän saa sa­ta­ker­tai­ses­ti: nyt, täs­sä maa­il­ma­na­jas­sa, ta­lo­ja, vel­jiä ja si­sa­ria, äi­te­jä ja lap­sia ja pel­to­ja – to­sin myös vai­noa – ja tu­le­vas­sa ajas­sa hän saa ian­kaik­ki­sen elä­män.” (Mark. 10: 29–30.)

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Mark. 10:17–27

Raa­mat­tu 1992: Kun Jee­sus läh­ti jat­ka­maan mat­kaan­sa, muu­an mies tuli juok­su­jal­kaa, pol­vis­tui hä­nen eteen­sä ja ky­syi: ”Hyvä opet­ta­ja, mitä mi­nun pi­tää teh­dä, jot­ta pe­ri­sin ian­kaik­ki­sen elä­män?” Jee­sus vas­ta­si hä­nel­le: ”Mik­si sa­not mi­nua hy­väk­si? Ai­no­as­taan Ju­ma­la on hyvä, ei ku­kaan muu. Käs­kyt sinä tie­dät: älä tapa, älä tee avi­o­ri­kos­ta, älä va­ras­ta, älä to­dis­ta val­heel­li­ses­ti, älä riis­tä toi­sel­ta, kun­ni­oi­ta isää­si ja äi­ti­ä­si.” ”Opet­ta­ja, kaik­kea tätä olen nou­dat­ta­nut nuo­res­ta pi­tä­en”, vas­ta­si mies. Jee­sus kat­sah­ti hä­neen, ra­kas­ti hän­tä ja sa­noi: ”Yk­si si­nul­ta puut­tuu. Mene ja myy kaik­ki, mitä si­nul­la on, ja an­na ra­hat köy­hil­le, niin si­nul­la on aar­re tai­vaas­sa. Tule sit­ten ja seu­raa mi­nua.” Mies syn­kis­tyi näis­tä sa­nois­ta. Hän läh­ti su­rul­li­se­na pois, sil­lä hä­nel­lä oli pal­jon omai­suut­ta. Jee­sus kään­tyi, kat­soi ope­tus­lap­siin­sa ja sa­noi: ”Kuin­ka vai­kea on­kaan nii­den, jot­ka pal­jon omis­ta­vat, pääs­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan!” Ope­tus­lap­set häm­mäs­te­li­vät hä­nen sa­no­jaan, mut­ta Jee­sus jat­koi: ”Lap­se­ni, Ju­ma­lan val­ta­kun­taan on to­del­la vai­kea pääs­tä. Hel­pom­pi on ka­me­lin men­nä neu­lan­sil­mäs­tä kuin rik­kaan pääs­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.” Ope­tus­lap­set oli­vat yhä enem­män ih­meis­sään ja ky­se­li­vät toi­sil­taan: ”Kuka sit­ten voi pe­las­tua?” Jee­sus kat­soi hei­hin ja sa­noi: ”Ih­mi­sel­le se on mah­do­ton­ta, mut­ta ei Ju­ma­lal­le. Ju­ma­lal­le on kaik­ki mah­dol­lis­ta.”