Mik­ko Tah­ko­la

Olin tou­ko­kuus­sa en­sim­mäi­sel­lä lä­he­tys­mat­kal­la Li­be­ri­as­sa ja Gui­ne­as­sa. Nämä kak­si län­ti­sen Af­ri­kan maa­ta ovat maa­il­man köy­him­pien mai­den jou­kos­sa. Sik­si­kin olin etu­kä­teen hy­vin miet­teis­sä­ni, mi­ten minä hy­väs­tä ruu­as­ta ja sän­til­li­sis­tä ruo­ka-ajois­ta kiin­ni pi­tä­vä mies pär­jään hy­vin eri­lai­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä ja eri­lais­ten ruo­kien ää­rel­lä. Pal­jon enem­män mi­nua kyl­lä huo­let­ti se, et­tä mi­ten osai­sin seu­ra­pu­heis­sa ja kes­kus­te­luis­sa ja­kaa sitä ruo­kaa, joka on tai­vaas­ta ja jota il­man em­me ku­kaan tääl­lä ajas­sa pär­jää.

Ruo­ka­huo­le­ni osoit­tau­tui tur­hak­si. Söim­me ruo­kaa aa­mui­sin, päi­vi­sin ja vie­lä il­lal­la­kin. Pais­tet­tu ka­na­mu­na lei­vän kans­sa aloit­ti seu­ra­päi­väm­me, ja il­ta­pa­lak­si söim­me her­kul­li­sia pai­kal­li­sia ba­naa­ne­ja sekä ana­nas­ta. Ih­mees­ti Luo­ja aut­toi elä­män lei­vän ja­ka­mi­ses­sa­kin – sa­nan­näl­kä ja evan­ke­liu­min us­ko­mi­sen ilo lii­kut­ti mei­tä pu­hu­jia. Eläm­me näi­den rak­kai­den mat­ka­ys­tä­vien kans­sa sa­mas­ta evan­ke­liu­mis­ta eri­lai­ses­ta elin­ym­pä­ris­tös­tä huo­li­mat­ta.

Ku­nin­gas­ten kir­jas­sa on pu­hut­te­le­va ku­vaus kui­vuu­des­ta, nä­län­hä­däs­tä ja sii­tä, kuin­ka sen­kin ajan us­ko­vai­set aut­toi­vat toi­nen toi­si­aan. Elia saa oh­jeen men­nä Sar­pat­tiin les­ki­vai­mon luok­se. Les­ken jau­ho­as­tia oli lä­hes tyh­jä, ja öl­jy­as­ti­as­sa oli vain tilk­ka­nen öl­jyä; mo­lem­pia oli vain yh­dek­si ruo­ka­ker­rak­si hä­nel­le ja hä­nen po­jal­leen. Elia pyy­tää les­keä val­mis­ta­maan en­sin lei­vän hä­nel­le ja sit­ten it­sel­leen. Elia lu­paa, et­tä ”jau­hot ei­vät lopu as­ti­as­ta ei­kä öl­jy ruu­kus­ta”. Les­ki us­koo ja toi­mii Eli­an sa­nan mu­kaan ja ”kai­kil­la riit­ti syö­tä­vää pit­kät ajat, kun­nes sade tuli”.

Ker­to­mus opet­taa meil­le sen, et­tä Ju­ma­lal­le kaik­ki on mah­dol­lis­ta, myös sil­loin, kun omat voi­mam­me ja in­hi­mil­li­set mah­dol­li­suu­det lop­pu­vat. Les­ki ei saa­nut suur­ta va­ras­toa ker­ral­la, vaan jau­hoa ja öl­jyä riit­ti päi­vä päi­väl­tä. Sa­moin on tä­nä­kin päi­vä­nä: Ju­ma­la pi­tää huo­len ja an­taa sen, mitä kul­loin­kin tar­vi­taan.

Nois­sa Af­ri­kan seu­rois­sa oli tar­jol­la myös ajal­lis­ta ruo­kaa. Seu­ra­pu­hei­den jäl­keen nai­set kan­toi­vat iso­ja va­te­ja seu­ra­vä­el­le. Va­tien ym­pä­ril­le ke­rään­tyi väki syö­mään. Ku­kaan ei ah­mi­nut omal­la lu­si­kal­laan, vaan kai­kes­sa rau­has­sa omil­la sor­mil­laan jo­kai­nen ot­ti osan­sa. Lap­sil­la oli omia rin­ke­jään, nuo­ri­sol­la omi­aan ja ai­kui­sil­la oman­sa. Rau­hal­li­nen pu­heen­so­ri­na täyt­ti seu­ra­pai­kan. Kaik­ki syö­tiin kii­tol­li­si­na. Jos maa­han oli pu­don­nut rii­siä, ka­nat tu­li­vat ja söi­vät vat­san­sa kyl­läi­sik­si.

Olen poh­ti­nut use­as­ti, voi­sim­me­ko op­pia jo­ta­kin näil­tä Af­ri­kan us­ko­vai­sil­ta? Ajal­li­sen ruo­an kun­ni­oi­tus ja kii­tol­li­suus jo­ka­päi­väi­ses­tä lei­väs­tä tah­too meil­tä hel­pos­ti unoh­tua. Pi­däm­me kaik­kea it­ses­tään sel­vä­nä. Vuo­ri­saar­nas­sa Jee­sus ke­hot­taa kat­so­maan tai­vaan lin­tu­ja ja ke­don kuk­kia ja luot­ta­maan sii­hen, et­tä kun Luo­ja pi­tää niis­tä­kin huo­len, niin mik­sei sit­ten meis­tä ih­mi­sis­tä.

Ei­kö kui­ten­kin ole niin, et­tä il­man Ju­ma­lan sa­nan loh­dut­ta­via ja roh­kai­se­via sa­no­ja sekä evan­ke­liu­min pa­ran­ta­vaa ja kan­ta­vaa voi­maa em­me tääl­lä jak­sa hy­väl­lä­kään aa­mu­pa­lal­la? Pyy­tä­kääm­me, et­tä meil­lä ai­na säi­lyi­si evan­ke­liu­min näl­kä, sil­lä se on ”Ju­ma­lan voi­ma, it­se kul­le­kin us­ko­vai­sel­le au­tuu­dek­si” (Room. 1:16).