Jan­ne Mä­ki­nen

On­ko ruo­ka jo val­mis­ta? Mikä mak­saa, ei täs­sä koko päi­vää jou­de­ta odot­te­le­maan. Saat­ko nyt tä­nään var­mas­ti lä­he­tet­tyä sen tar­jous­kil­pai­lu­tuk­sen? Mik­si ku­kaan ei vie­lä­kään ole tyh­jen­tä­nyt tis­ki­ko­net­ta? Tä­nään­kään em­me tie­ten­kään eh­ti­neet ajois­sa.

Ih­mi­sen kie­li voi ol­la ai­ka vaa­ti­vaa tois­ta ih­mis­tä, lä­him­mäis­tä koh­taan. Pie­niä ruos­ka­mai­sia täy­te­sa­no­ja, sa­na­päät­tei­den suo­maa si­val­lus­ta. Sa­no­ja­na voi ol­la van­hem­pi, lap­si, työ­to­ve­ri, asi­a­kas, puo­li­so. Pys­tyy­kö ih­mi­nen ole­maan kär­si­väl­li­nen? Osaat­ko sinä ol­la pit­kä­mie­li­nen? Vai löy­dät­kö kans­sa­ni pei­lis­tä lii­an usein kär­si­mät­tö­män, ly­hyt­mie­li­sen ih­mi­sen?

Ko­los­sa­lais­kir­jees­sä roh­kais­taan: ”Te, jot­ka olet­te Ju­ma­lan va­lit­tu­ja, py­hiä ja hä­nel­le rak­kai­ta, pu­keu­tu­kaa siis sy­dä­mel­li­seen ar­mah­ta­vai­suu­teen, nöy­ryy­teen, lem­pey­teen ja kär­si­väl­li­syy­teen” (Kol. 3:12). Tai­vaan Isä on luo­mi­sen työs­sään muo­van­nut ih­mi­siä mo­nen­lai­sik­si: toi­sen tar­kak­si, jon­kun suur­piir­tei­sek­si, osan nä­ky­vik­si, jot­kut var­joi­hin ha­keu­tu­vik­si, muu­ta­mat ää­nek­käik­si, osan hil­jai­suut­ta huo­ku­vik­si.

Toi­nen tois­tem­me kans­sa elä­es­säm­me huo­maam­me hel­pos­ti, et­tei­vät Ko­los­sa­lais­kir­jees­sä mai­ni­tut ”vaat­teet” ole­kaan help­po­ja pi­tää pääl­lä. Lii­an usein ne ovat pu­don­neet lat­ti­al­le, sot­keu­tu­neet tah­roi­hin. Kun jou­dum­me ris­ti­rii­ta­ti­lan­tei­siin lä­heis­tem­me kans­sa yhä uu­des­taan ja eh­kä­pä vie­lä sa­mois­ta asi­ois­ta, saat­taa mie­leem­me tul­la Pie­ta­rin ky­sy­mys Jee­suk­sel­le: ”Kuin­ka mon­ta ker­taa mi­nun on an­net­ta­va hä­nel­le an­teek­si? Pe­rä­ti seit­se­män ker­taa­ko?” (Matt. 18:21). Jee­sus vas­taa, et­tä niin usein kuin vel­je­si pyy­tää an­teek­si: ”Ei seit­se­män, vaan seit­se­män­kym­men­tä­seit­se­män ker­taa” (Matt. 18:22).

Psal­mi­lau­la­ja ku­vaa elä­vää Ju­ma­laa: ”An­teek­si­an­ta­va ja lau­pi­as on Her­ra, hän on kär­si­väl­li­nen, suu­ri on hä­nen hy­vyy­ten­sä. Her­ra on hyvä kai­kil­le, hän ar­mah­taa kaik­kia luo­tu­jaan.” (Ps. 145:8–9.) Tuo­hon on hyvä mat­ka­lai­sen luot­taa: Ju­ma­lan lu­pauk­set pi­ti­vät Van­han tes­ta­men­tin ai­ka­na, ja ne pi­tä­vät yhä mei­dän­kin ai­ka­nam­me.

Ju­ma­la oli pit­kä­mie­li­nen ja ar­mah­ta­vai­nen kan­saan­sa Is­ra­e­lia koh­taan sen mo­nis­sa vai­heis­sa, eten­kin kor­pi­va­el­luk­sen ai­ka­na. Ju­ma­la on tä­nään­kin ar­mah­ta­vai­nen ka­tu­vaa syn­tis­tä koh­taan. Sik­si Jee­sus so­vit­ti kaik­kien ih­mis­ten syn­nit, jot­ta meil­lä oli­si mah­dol­li­suus pääs­tä ian­kaik­ki­seen elä­mään Ju­ma­lan luok­se.

Raa­mat­tu ei an­na lu­paa ta­hal­laan ko­e­tel­la Ju­ma­lan kär­si­väl­li­syyt­tä. Ju­ma­lan ar­mo on ih­mis­mie­lel­le mit­taa­ma­ton, kä­sit­tä­mä­tön, ja se ei vä­he­ne. Kär­si­väl­li­syy­del­le voi kui­ten­kin löy­tyä ra­jan­sa, kun ajat­te­lee vaik­ka et­si­ko­nai­kaa, jol­loin Ju­ma­la eri­tyi­ses­ti pu­hut­te­lee kan­sa­kun­taa tai yk­sit­täis­tä ih­mis­tä kut­su­ak­seen hän­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan si­säl­le. Vie­lä tä­nään Ju­ma­la kut­suu ar­mol­li­ses­ti ja kär­si­väl­li­ses­ti ih­mi­siä pa­ran­nuk­sen as­ke­lil­le.

Kun syn­ti tart­tuu mo­nin eri ta­voin, saa käy­dä ar­mo­alt­ta­rin luo pe­se­mään mat­ka­vaat­teet puh­taak­si – yhä uu­des­taan ja uu­des­taan. Saa kuul­la toi­sel­ta us­ko­vai­sel­ta syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen pääs­tön sa­nat. ”Ek­sy­nyt­tä lam­mas­tan­sa hän on ai­na sää­li­nyt, tuo­nut lau­maan ar­mos­san­sa, sii­nä sitä kär­si­nyt” (VK 301:3).