Las­se Ju­ti­la

Ru­koi­lem­me usein Ju­ma­lan siu­naus­ta ajal­li­sil­le hank­keil­le ja asi­oil­le. Näin on hyvä ja oi­kein ru­koil­la, sil­lä kaik­ki ajal­li­set tar­peet ovat Ju­ma­lan siu­nauk­sen va­ras­sa.

Usein suu­rin Ju­ma­lan siu­naus kät­key­tyy kui­ten­kin ih­mi­se­lä­män ko­et­te­le­muk­siin. Nii­den kaut­ta Ju­ma­la voi kir­kas­taa kas­von­sa ja tuo­da ar­mo­e­van­ke­liu­mil­laan loh­dun ja va­lon ih­mis­mie­len epä­toi­von ja synk­kyy­den ti­lal­le.

Kun ku­nin­gas Daa­vid lan­ke­si huo­ruu­den ja mur­han syn­tei­hin, hä­nen us­kon­sil­män­sä pi­me­ni­vät. Ju­ma­la kir­kas­ti it­sen­sä, kään­si kas­von­sa lan­gen­neen Daa­vi­din puo­leen ja ar­mah­ti hä­net pal­ve­li­jan­sa Na­ta­nin kaut­ta. Na­ta­nin pu­hut­te­lus­sa Daa­vi­din oma­tun­to he­rä­si, ja hän ka­tu­en tun­nus­ti syn­tin­sä.

Na­tan ju­lis­ti Daa­vi­dil­le Ju­ma­lan ar­mo­tuo­mi­on, ja Daa­vi­din omaan­tun­toon pa­la­si rau­ha. Na­ta­nin ju­lis­ta­ma tuo­mio si­säl­si täy­del­li­sen hen­gel­li­sen ar­mah­duk­sen, mut­ta sa­mal­la myös il­moi­tuk­sen syn­nin ko­vis­ta ajal­li­sis­ta seu­rauk­sis­ta Daa­vi­din ja hä­nen su­kun­sa elä­mään. (2. Sam. 12:1–14.)

Ju­ma­lan siu­naus tar­koit­taa­kin en­nen kaik­kea hen­gel­lis­tä siu­naus­ta. Ju­ma­lan sana on lamp­pu, joka va­lai­see tai­vas­tien kul­ki­jan as­ke­leet (Ps. 119:105). Tiel­tä ek­sy­neel­le ja lan­gen­neel­le Her­ran siu­naus kuu­luu lem­pe­ä­nä kut­su­na pa­ran­nuk­seen, jota Ju­ma­lan val­ta­kun­nan lä­het­ti­läät ju­lis­ta­vat Her­ran käs­kyn mu­kai­ses­ti.

Tun­te­mam­me Her­ran siu­naus on Raa­ma­tus­ta pe­räi­sin ole­va ru­kous, jo­hon ju­ma­lan­pal­ve­lus tai seu­ra­ti­lai­suus usein päät­tyy. Ju­ma­la it­se il­moit­ti nuo siu­nauk­sen­sa sa­nat Moo­sek­sel­le, Is­ra­e­lin kan­san pa­ko­mat­kal­la Egyp­tin or­juu­des­ta lu­vat­tuun maa­han (4. Moos. 6: 22–27). Se si­säl­si lu­pauk­sen Ju­ma­lan siu­nauk­ses­ta Is­ra­e­lin kan­sal­le.

Kun kan­sa tuli lu­va­tun maan ra­jal­le, Ju­ma­la an­toi kan­sal­le mah­dol­li­suu­den va­li­ta siu­nauk­sen ja ki­rouk­sen vä­lil­lä. Ky­sy­mys oli us­kos­ta ja epä­us­kos­ta. Vain ne, jot­ka us­koi­vat, pää­si­vät pe­ril­le lu­vat­tuun maa­han.

Ju­ma­lan sana ke­hot­taa ih­mis­tä va­lit­se­maan siu­nauk­sen. Ju­ma­la pu­hui kor­ven mat­kal­la suo­raan Moo­sek­sel­le, myö­hem­min lu­pauk­sen kan­sal­le pro­feet­to­jen kaut­ta, mut­ta vii­mei­si­nä ai­koi­na hän pu­huu poi­kan­sa Jee­suk­sen kaut­ta. Hä­nel­le on an­net­tu kaik­ki val­ta tai­vaas­sa ja maan pääl­lä. Hän on kuo­le­mal­laan so­vit­ta­nut kaik­kien syn­nit ja ylös­nou­se­muk­sel­laan ku­kis­ta­nut kuo­le­man val­lan ja avan­nut tien tai­vaa­seen.

Elä­vä us­ko vie tai­vaa­seen. Kan­nat­taa us­koa. Ju­ma­lan sa­nas­sa lu­va­taan, et­tä us­ko­vai­set saa­vat Jee­suk­sen toi­sen tu­le­mi­sen jäl­keen kuul­la iha­nan ar­mo­tuo­mi­on: ”Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti.” (Matt. 25:34.)