Pet­ri Luk­ka

Raa­mat­tu ker­too vii­den­nen Moo­sek­sen kir­jan lo­pus­sa ta­pah­tu­mis­ta, jois­sa Is­ra­e­lin kan­sa oli pit­kän au­ti­o­maa­va­el­luk­sen jäl­keen pääs­syt lä­hel­le lu­vat­tua maa­ta. Tie­dus­te­li­jat oli­vat tuo­neet epä­us­kon sa­no­maa lu­va­tus­ta maas­ta. Ai­no­as­taan Joo­sua ja Ka­leb toi­vat kan­sal­le us­kon ja toi­von nä­kö­a­laa: ”Maa, jota kä­vim­me tut­ki­mas­sa, on hyvä ja iha­na maa. Jos Her­ra on meil­le suo­si­ol­li­nen, hän vie mei­dät tuo­hon maa­han, joka tul­vii mai­toa ja hu­na­jaa, ja an­taa sen meil­le.” (4. Moos. 14:7–8.)

Is­ra­e­li­lai­set us­koi­vat epä­us­kon vies­tiä. Sik­si Moo­ses jou­tui luo­maan kan­sal­le roh­keut­ta ja toi­voa. ”Ol­kaa vah­vo­ja ja roh­kei­ta, äl­kää pe­lät­kö äl­kää­kä säik­ky­kö noi­ta kan­so­ja, sil­lä Her­ra, tei­dän Ju­ma­lan­ne, kul­kee tei­dän kans­san­ne. Hän ei jätä tei­tä yk­sin ei­kä hyl­kää tei­tä.” (5. Moos. 31:6.)

Moo­ses oli jo van­ha mies. Ju­ma­la va­lit­si hä­nen seu­raa­jak­seen Joo­su­an, joka tar­vit­si vah­vis­tus­ta vaa­ti­vaan teh­tä­vään­sä. Hän sai lu­pauk­sen Ju­ma­lan joh­da­tuk­ses­ta ja tur­vas­ta: ”Ole vah­va ja roh­kea. Sinä viet tä­män kan­san sii­hen maa­han, jon­ka Her­ra esi-isil­lem­me van­no­mal­laan va­lal­la sil­le lu­pa­si, ja sinä jaat sen maan is­ra­e­li­lai­sil­le pe­rin­nök­si. Her­ra it­se kul­kee si­nun edel­lä­si. Hän on si­nun kans­sa­si, hän ei jätä si­nua yk­sin ei­kä hyl­kää si­nua. Älä lan­nis­tu, älä pel­kää.” (5. Moos. 31:7–8.)

Joo­sua sai läh­teä vie­mään saa­maan­sa teh­tä­vää eteen­päin. Joo­sua ja Ka­leb ha­lu­si­vat luot­taa Ju­ma­laan ja ol­la kuu­li­ai­sia Ju­ma­lan kut­sul­le.

Au­ti­o­maa­va­el­luk­sen lop­pu­mat­kal­la oli myös vas­tuk­sia ja ko­et­te­le­muk­sia. Ju­ma­lan vä­ke­vän kä­den al­la he sai­vat kui­ten­kin teh­dä mat­kaa. Ju­ma­lan voi­mal­la he pää­si­vät pe­ril­le lu­vat­tuun maa­han.

Tä­män­kin ajan Jee­suk­sen seu­raa­jat on lä­he­tet­ty vie­mään hy­vää sa­no­maa syn­tien so­vit­ta­jas­ta ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kaik­ki­al­le maa­il­maan. Evan­ke­liu­min ilo­sa­no­ma lä­hes­tyy us­kos­ta osa­ton­ta jo­kai­ses­sa Ju­ma­lan lap­ses­sa. Jee­suk­sen an­ta­maan teh­tä­vään kuu­luu, et­tä us­kon lah­jan sy­dä­mel­leen saa­nut saa tar­jo­ta evan­ke­liu­mia sitä kai­paa­val­le.

Jee­sus opet­ti yk­sin­ker­tais­ta sa­no­maa: ”Ai­ka on täyt­ty­nyt, Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tul­lut lä­hel­le; teh­kää pa­ran­nus ja us­ko­kaa evan­ke­liu­mi” (Mark. 1:15).

Sama sa­no­ma on ajan­koh­tai­nen tä­nä­kin päi­vä­nä. Syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen sa­no­maa ei tar­vit­se vie­dä eteen­päin omal­la voi­mal­la, sil­lä työ­hön kut­su­ja­na on Ju­ma­la. Hän on lu­van­nut an­taa sii­hen voi­maa ja siu­nauk­sen.

Sai­sim­me roh­ke­am­min pu­hua hy­väs­tä Ju­ma­las­ta, Va­pah­ta­jas­tam­me, sekä us­kom­me tuo­mas­ta ilos­ta ja toi­vos­ta. Evan­ke­liu­min sa­no­ma tuo toi­von ja luot­ta­muk­sen. ”Kuin­ka su­loi­set ovat vuo­ril­la ilo­sa­no­man tuo­jan ja­lat, hä­nen, joka ju­lis­taa rau­haa, il­moit­taa hy­vän sa­no­man, joka ju­lis­taa pe­las­tus­ta” (Jes. 52:7).