Ei­no Nis­si­nen

Tun­tuu­ko si­nus­ta jos­kus sil­tä, et­tä elä­mäs­sä on ai­van lii­an pal­jon ta­pah­tu­mia? Tun­te­mi­set saat­ta­vat vaih­del­la ää­ri­lai­das­ta toi­seen: huo­lis­ta ja mur­heis­ta toi­voon ja loh­du­tuk­seen, su­rus­ta ja pe­los­ta rie­muun ja luot­ta­muk­seen. Voi ol­la vai­ke­aa tie­tää, pi­täi­si­kö rau­hoit­tua ja odo­tel­la vai rien­tää ja tart­tua toi­meen.

Voin ku­vi­tel­la, et­tä Ga­li­le­an mie­hil­lä oli täl­lai­set vaih­te­le­vat tun­te­mi­set pari tu­hat­ta vuot­ta sit­ten. He oli­vat saa­neet elää ja kul­kea Jee­suk­sen seu­ras­sa. Kris­tus oli näyt­tä­nyt ih­meel­li­sen voi­man­sa ja opet­ta­nut heil­le us­kon aak­ko­sia, yk­sin­ker­tais­ta ja voi­mal­lis­ta sa­no­maa. Sit­ten hä­net oli­kin ris­tiin­nau­lit­tu, ta­pet­tu ryö­vä­rien kans­sa. Kun ope­tus­lap­set oli­vat häm­men­nyk­sen ja epäi­lys­ten val­las­sa, he sai­vat­kin näh­dä ylös­nous­seen Jee­suk­sen. Ilo ja rie­mu oli­vat sa­noin ku­vaa­mat­to­mia.

Luu­kas ker­too, kuin­ka he en­sin pe­läs­tyi­vät ei­vät­kä us­ko­neet. Sit­ten kun Jee­sus näyt­ti haa­van­sa, he oli­vat niin ih­meis­sään ja ilois­saan, et­tei­vät tien­neet, mitä us­koa. Vii­mein Jee­suk­sen muis­tu­tet­tua hei­tä pro­feet­to­jen en­nus­tuk­sis­ta ja kir­joi­tuk­sis­ta, he ym­mär­si­vät, mitä to­del­la oli ta­pah­tu­nut. Jee­sus an­toi ope­tus­lap­sil­le tär­ke­än teh­tä­vän, saar­na­ta pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mis­ta kai­kil­le kan­soil­le Je­ru­sa­le­mis­ta al­ka­en. (Luuk. 24:36–53.)

On help­po ku­vi­tel­la, mi­ten nuo ta­val­li­set Ga­li­le­an mie­het tun­si­vat epä­tie­toi­suut­ta, häm­men­nys­tä ja ym­mär­tä­mät­tö­myyt­tä­kin suu­ren teh­tä­vän edes­sä. Eh­kä he vie­lä­kin ajat­te­li­vat, et­tä Jee­sus on myös maal­li­nen hal­lit­si­ja, kos­ka he ky­syi­vät Jee­suk­sel­ta, on­ko nyt ai­ka, jol­loin hän ra­ken­tai­si Is­ra­e­lin val­ta­kun­nan uu­del­leen (Ap. t. 1:6–11). Jee­sus ei ker­to­nut heil­le Ju­ma­lan ajois­ta tai suun­ni­tel­mis­ta. Sen si­jaan hän lu­pa­si ope­tus­lap­sil­le, et­tä he saa­vat voi­man, Py­hän Hen­gen, joka tu­lee hei­hin, hei­dän voi­mak­seen ja avuk­seen.

Sit­ten ope­tus­lap­set yl­lä­tet­tiin jäl­leen. Jee­sus otet­tiin hei­dän kes­kel­tään ylös, ja pil­vi vei hä­net hei­dän nä­ky­vis­tään. Loh­dul­lis­ta on, et­tä Jee­sus ei edel­leen­kään jät­tä­nyt hei­tä yk­sin. Kun he tä­hyi­li­vät vie­lä tai­vaal­le Jee­suk­sen etään­ty­es­sä, kak­si val­ko­pu­kuis­ta mies­tä sei­soi hei­dän vie­res­sään ja ky­syi: ”Ga­li­le­an mie­het, mitä te sii­nä sei­sot­te kat­se­le­mas­sa tai­vaal­le?” Val­ko­pu­kui­set mie­het muis­tut­ti­vat sii­tä, et­tä Jee­sus tu­lee ker­ran ta­kai­sin sa­mal­la ta­voin kuin nyt läh­ti hei­dän luo­taan tai­vaa­seen. (Ap. t. 1:9–11.)

Ope­tus­las­ten ta­voin sinä ja mi­nä­kin saam­me luot­taa, et­tä kai­kis­sa elä­mäm­me ti­lan­teis­sa, niin ta­sai­sen har­mai­na päi­vi­nä kuin no­pei­den muu­tos­ten kes­kel­lä, sama Py­hän Hen­gen voi­ma on an­net­tu meil­le tur­vak­si ja op­paak­si.