Las­se Ju­ti­la

So­dat, sai­rau­det, on­net­to­muu­det ja vä­ki­val­ta ai­heut­ta­vat suun­na­ton­ta kär­si­mys­tä tä­nä­kin ai­ka­na. Ih­mi­sym­mär­ryk­sel­le on ai­na ol­lut kä­sit­tä­mä­tön­tä, mik­si Ju­ma­la sal­lii kär­si­myk­sen ja pa­huu­den mo­net il­me­ne­mis­muo­dot.

Yl­peä ih­mi­nen voi tuon pe­rim­mäi­sen ky­sy­myk­sen ää­rel­lä hy­lä­tä Ju­ma­lan aja­tel­len, et­tä ei voi us­koa Ju­ma­laan, joka sal­lii pa­han ta­pah­tu­van. Sel­lai­nen ih­mi­nen ei et­si enää tur­vaa Ju­ma­las­ta, vaan yrit­tää omil­la te­oil­laan tur­va­ta elä­män­sä.

Pro­feet­ta Je­re­mi­an kir­jas­sa ku­va­taan täl­lai­sen ih­mi­sen osaa: ”Ki­rot­tu on se mies, joka tur­vaa ih­mi­siin, ka­to­a­vais­ten ih­mis­ten voi­maan, mies, jon­ka sy­dän luo­puu Her­ras­ta!” (Jer. 17:5). Je­re­mia ver­taa hä­däs­sä ih­mis­voi­maan tur­vau­tu­vaa piik­ki­pen­saa­seen, joka yk­sin ki­tuu ki­vie­rä­maas­sa.

Ih­mis­tä, joka luot­taa hä­dän het­kel­lä Her­raan ja pa­nee tur­van­sa hä­neen, pro­feet­ta ylis­tää siu­na­tuk­si. ”Hän on kuin pu­ron par­taal­le is­tu­tet­tu puu, joka ku­rot­taa juu­ren­sa ve­teen. Ei se pel­kää hel­teen tu­loa, sen leh­vät py­sy­vät ai­na vih­rei­nä. Vaik­ka tu­lee kui­va vuo­si, ei sil­lä ole mi­tään hä­tää, sil­loin­kin se kan­taa he­del­mää.” (Jer. 17:8.)

Ju­ma­la sal­lii ko­et­te­le­muk­sia niin yk­sit­täis­ten ih­mis­ten kuin ko­ko­nais­ten kan­sa­kun­tien elä­mään. Nii­den kes­kel­lä ih­mi­nen jou­tuu va­lit­se­maan, mi­hin hän elä­män­sä tur­vaa; ih­mis­voi­maan vai kaik­ki­val­ti­aa­seen Ju­ma­laan.

Raa­ma­tus­sa on esi­merk­ke­jä sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la voi ar­mah­taa tu­hoon tuo­mit­tu­ja ih­mi­siä, kun he hä­dän het­kel­lä kään­ty­vät Her­ran puo­leen.

Joo­na ju­lis­ti Ju­ma­lan käs­kys­tä Ni­ni­ven kau­pun­gil­le tuo­mi­on: ”Enää nel­jä­kym­men­tä päi­vää, sit­ten Ni­ni­ve hä­vi­te­tään!” (Joo­na 3:4). Tä­män kuul­tu­aan Ni­ni­ven asuk­kaat us­koi­vat Ju­ma­laan, paas­to­si­vat, ka­tui­vat ja hyl­kä­si­vät pa­hat te­kon­sa. Ju­ma­la muut­ti mie­len­sä, ei­kä sal­li­nut­kaan on­net­to­muu­den koh­da­ta ni­ni­ve­läi­siä.

Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan ih­mi­sen ei tar­vit­se pe­lä­tä nii­tä, jot­ka tap­pa­vat ruu­miin, mut­ta ei­vät ky­ke­ne tap­pa­maan sie­lua (Matt. 10:28). Ih­mi­sen sie­lun voi tap­paa syn­ti. Sik­si jo­kai­sen tu­li­si pe­lä­tä ja kart­taa syn­tiä.

Syn­neis­tä suu­rin on epä­us­ko ja se erot­taa ih­mi­sen Ju­ma­las­ta. Ai­noa tur­va syn­nin val­taa ja kuo­le­maa vas­taan on Jee­sus, joka on so­vit­ta­nut syn­tim­me ja ku­kis­ta­nut kuo­le­man val­lan.

Pie­noi­se­van­ke­liu­mik­si kut­su­tus­sa Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min ja­kees­sa on ki­tey­tet­ty Ju­ma­lan rak­kau­des­ta kum­pu­a­va pe­las­tus­suun­ni­tel­ma, joka lu­paa syn­tiin­lan­gen­neel­le ih­mi­sel­le us­kon kaut­ta ar­mah­duk­sen muu­ten väis­tä­mät­tö­mäl­tä ka­do­tus­tuo­mi­ol­ta.

”Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, jot­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män.” (Joh. 3:16.)