Han­nu Aho­pel­to

Me­neil­lään ole­va kirk­ko­vuo­si on koh­ta lop­pu­mas­sa. En­si sun­nun­tai­na on val­vo­mi­sen sun­nun­tai ja sen jäl­keen kirk­ko­vuo­den vii­mei­nen sun­nun­tai, tuo­mi­o­sun­nun­tai.

En­si sun­nun­tain psal­mi ker­too sii­tä, kuin­ka Ju­ma­lan ja ih­mi­sen kä­si­tyk­set ajas­ta poik­ke­a­vat toi­sis­taan.

”Tu­hat vuot­ta on si­nul­le kuin yk­si päi­vä, kuin ei­li­nen päi­vä, mail­leen men­nyt, kuin öi­nen var­ti­o­het­ki. – – Seit­se­män­kym­men­tä on vuo­siem­me mää­rä, tai kah­dek­san­kym­men­tä, jos voi­mam­me kes­tää. Ja kaik­ki nii­den meno on vain tur­huut­ta ja vai­vaa, ne kii­tä­vät ohit­se, ja me len­näm­me pois. Ope­ta meil­le, mi­ten ly­hyt on ai­kam­me, et­tä sai­sim­me vii­saan sy­dä­men.” (Ps. 90:4–12.)

Psal­mi 103 muis­tut­taa ih­mi­se­lä­män ly­hyy­des­tä ja hau­rau­des­ta, sii­tä kuin­ka ohut elä­män­lan­kam­me on: ”Ja kun tuu­li käy yli, ei hän­tä enää ole ei­kä hä­nen asuin­si­jan­sa hän­tä tun­ne” (Ps. 103:16).

Ih­mi­siä on kaut­ta ai­ko­jen as­kar­rut­ta­nut tie­to Kris­tuk­sen toi­sen tu­le­mi­sen ajan­koh­das­ta. Raa­ma­tun mu­kaan se het­ki on kui­ten­kin sa­lat­tu ih­mi­sil­tä ja Ju­ma­lan Po­jal­ta­kin. ”Sitä päi­vää ja het­keä ei tie­dä ku­kaan, ei­vät tai­vaan en­ke­lit ei­kä edes Poi­ka, sen tie­tää vain Isä” (Matt. 24:36).

Kun Ju­ma­la lah­joit­taa ih­mi­sel­le us­kon lah­jan ja joh­dat­taa hä­net yh­tey­teen­sä ja val­ta­kun­tan­sa asuk­kaak­si, hä­nel­le syn­tyy sa­mal­la tai­vas­toi­vo. Hän saa us­kon kaut­ta ym­mär­ryk­sen sii­tä, et­tä vie­lä­kin pa­rem­paa on odo­tet­ta­vis­sa tä­män maal­li­sen elä­män jäl­keen, ian­kaik­ki­nen elä­mä tai­vaan kun­ni­as­sa. Ih­mi­sen elä­mää on Raa­ma­tus­sa ver­rat­tu pi­tuu­del­taan käm­me­nen le­vey­teen.

Jee­sus ta­pa­si Get­se­ma­nes­sa ope­tus­lap­sen­sa nuk­ku­mas­ta ja sa­noi heil­le: ”Val­vo­kaa ja ru­koil­kaa, et­tet­te jou­tui­si kiu­sauk­seen. Tah­toa ih­mi­sel­lä on, mut­ta luon­to on heik­ko.” (Mark. 14:38.)

Ju­ma­lal­la on tah­to vie­dä lap­sen­sa pe­ril­le tai­vaa­seen saak­ka. Ku­ten Ju­ma­lan sana opet­taa, kris­ti­tyt odot­ta­vat uu­sia tai­vai­ta ja uut­ta maa­ta, jos­sa van­hurs­kaus val­lit­see (2. Piet. 3:13).

”Ah, kos­ka pää­sen ko­tiin tai­vaa­seen ja yh­tyä saan rie­muun ikui­seen? Soi hal­le­lu­ja, kii­tos au­tu­aan on täy­del­li­nen luo­na ku­nin­kaan.” (SL 250:8.)