Eli­as Ma­ju­ri

”Pa­ras­ta oli mah­dol­li­suus hil­jen­tyä”, kir­joit­ti nuo­ri rip­pi­kou­lu­lei­rin pa­laut­tees­sa. Oli ol­lut hyvä aloit­taa ja päät­tää lei­ri­päi­vät Ju­ma­lan sa­nal­la ja hil­jen­tyä ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen opis­ke­lun ja yh­des­sä­o­lon lo­mas­sa.

Hil­jen­ty­mi­sen tai­toa kan­nat­taa ope­tel­la jo lap­suu­des­sa. Sen opet­te­lu al­kaa ko­toa, mut­ta myös seu­rat, py­hä­kou­lu, raa­mat­tu­luok­ka ja rip­pi­kou­lu opet­ta­vat sii­hen. Hil­jen­ty­mi­nen hen­gel­li­ses­sä mer­ki­tyk­ses­sään ei ole vain me­lun vai­ke­ne­mis­ta, vaan py­säh­ty­mis­tä kuun­te­le­maan Ju­ma­lan pu­het­ta.

Kol­man­nes­sa käs­kys­sä Ju­ma­la kut­suu ih­mis­tä py­säh­ty­mään hä­nen eteen­sä. Ka­te­kis­mus opet­taa, et­tä Ju­ma­la tu­lee sa­nas­saan maa­il­maam­me ja pu­huu meil­le omaa kiel­täm­me. Rak­kau­des­saan hän kut­suu syn­tis­tä ih­mis­tä yh­tey­teen­sä, mut­ta ei mur­tau­du vä­ki­sin sy­dä­miim­me. Jos em­me tah­do kuun­nel­la hä­nen sa­naan­sa, sul­jem­me it­se hä­net elä­mäm­me ul­ko­puo­lel­le.

Mo­nel­le rip­pi­kou­lu­lei­ri on ol­lut eri­tyi­nen py­säh­dys­paik­ka. Siel­lä on voi­nut kat­soa taak­se­päin, tä­hy­tä tu­le­vaan ja ky­sel­lä, ha­lu­an­ko kul­kea tä­nään ikui­sen elä­män tie­tä Jee­suk­sen seu­raa­ja­na hä­nen seu­ra­kun­tan­sa yh­tey­des­sä. Syn­nin lu­val­li­suu­teen ja epä­us­koon ek­sy­nyt on voi­nut kuul­la omas­sa­tun­nos­saan kut­sun pa­ran­nuk­seen.

Tä­män sa­man kut­sun Ju­ma­la esit­tää Je­re­mi­an kir­jas­sa kan­sal­leen. Her­ran sa­nan hy­län­neen kan­san on py­säh­dyt­tä­vä, kat­sot­ta­va, min­ne se on me­nos­sa ja kään­nyt­tä­vä ta­kai­sin, et­tei se tu­hou­tui­si syn­tien­sä seu­rauk­se­na: ”As­tu­kaa teil­le ja kat­so­kaa ja ky­sy­kää mui­nai­sia pol­ku­ja, ky­sy­kää, mikä on hyvä tie, ja va­el­ta­kaa sitä, niin te löy­dät­te le­von sie­luil­len­ne” (Jer. 6:16).

Yhä Ju­ma­la voi py­säyt­tää hä­nes­tä luo­pu­neen tai pois­päin kul­ke­van. Täl­löin ih­mi­nen huo­maa koko elä­män­sä suun­nan ole­van vää­rä. Rak­kau­des­saan Ju­ma­la ei jätä he­rät­tä­mään­sä ih­mis­tä yk­sin, vaan lä­het­tää val­ta­kun­tan­sa vies­tin­tuo­jat ju­lis­ta­maan ka­tu­val­le ar­mah­ta­vaa tah­to­aan. Je­re­mia vä­lit­ti kan­sal­le Ju­ma­lan vies­tin: ”Minä ase­tin tei­dän tur­vak­sen­ne myös var­ti­o­mie­hiä ja sa­noin teil­le: Kuun­nel­kaa tor­ven ään­tä!” (Jer. 6:17.) Kan­san vas­taus Ju­ma­lan pa­ran­nus­kut­suun oli su­rul­li­nen. Se paa­dut­ti sy­dä­men­sä ja tor­jui kut­sun: ”Em­me va­el­la” (Jer. 6:16) ja ”Em­me kuun­te­le!”(Jer. 6:17.) Seu­rauk­set oli­vat on­net­to­mat ja va­ka­vat.

Ju­ma­lan sana py­säh­dyt­tää meis­tä jo­kai­sen tien­haa­raan. Myös Ju­ma­lan lap­si on ai­na va­lin­ta­ti­lan­tees­sa maa­il­man viet­te­lys­ten ja Ju­ma­lan sa­nan pu­hut­te­lun vä­lil­lä. Raa­mat­tu ke­hot­taa va­lit­se­maan oi­ke­an tien. Kel­paa­vat­ko oh­jeet meil­le? Kuun­te­len­ko Ju­ma­lan ään­tä vai omaa tah­to­a­ni? Us­kon­kuu­li­ai­suu­den tiel­lä on otet­ta­va ris­ti ja kiel­let­tä­vä it­sen­sä, mut­ta sil­lä tiel­lä saa voi­man yl­hääl­tä myös sil­loin, kun tun­tee uu­pu­mus­ta. Oman tah­don tie joh­taa lo­pul­ta eroon Ju­ma­las­ta ja ikui­seen on­net­to­muu­teen.

Ju­ma­la tah­toi­si kul­jet­taa jo­kais­ta ikui­sen elä­män tie­tä. Täl­le tiel­le hän kut­suu ek­sy­nyt­tä ta­kai­sin. Jee­sus Kris­tus it­se on tämä tie. (Joh. 14:6). Hä­nen an­si­oon­sa tur­vau­tu­en saam­me tä­nään­kin py­säh­tyä Ju­ma­lan eteen syn­te­jäm­me ka­tu­en. Evan­ke­liu­mi puh­dis­taa syn­nis­tä ja ar­mo opet­taa ja an­taa voi­man jat­kaa mat­kaa. Kris­tuk­sen ja hä­nen val­ta­kun­tan­sa osal­li­suu­des­sa to­teu­tuu Je­re­mi­an kir­jan lu­paus: ”Te löy­dät­te le­von sie­luil­len­ne” (Jer. 6: 16).