Han­nu Aho­pel­to

Lä­hes­tym­me kris­ti­kun­tam­me suur­ta juh­laa, pää­si­äis­tä. Pää­si­äi­sen sa­no­mas­sa on kes­kei­sin­tä se, et­tä pro­feet­to­jen en­nus­ta­ma ta­pah­tu­ma to­teu­tui: Lu­nas­ta­jam­me ja Va­pah­ta­jam­me täyt­ti Isän­sä hä­nel­le an­ta­man teh­tä­vän täy­del­li­ses­ti. Hän mak­soi ih­mis­kun­nan syn­ti­ve­lan ja lu­nas­ti sen va­paak­si ris­tin­kuo­le­mal­laan ja voi­tol­li­sel­la ylös­nou­se­mi­sel­laan.

Raa­ma­tus­sa on va­kuu­tet­tu ih­mi­siä Lu­nas­ta­jan läs­nä­o­los­ta jo­kai­sen hä­neen us­ko­van ih­mi­sen elä­mäs­sä ja hä­nen kai­kis­sa elä­män­het­kis­sään. Jee­sus on it­se sa­no­nut omil­le ope­tus­lap­sil­leen: ”Men­kää siis ja teh­kää kaik­ki kan­sat mi­nun ope­tus­lap­sik­se­ni: kas­ta­kaa hei­tä Isän ja Po­jan ja Py­hän Hen­gen ni­meen ja opet­ta­kaa hei­tä nou­dat­ta­maan kaik­kea, mitä minä olen käs­ke­nyt tei­dän nou­dat­taa. Ja kat­so, minä olen tei­dän kans­san­ne kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun as­ti.” (Matt. 28:19–20.)

On­ko si­nun jos­kus vai­kea us­koa Jee­suk­sen lu­paus hä­nen läs­nä­o­los­taan? Ih­mi­sel­lä voi ol­la elä­män­sä ai­ka­na het­kiä, jol­loin tun­tuu sil­tä, et­tä Ju­ma­la on hy­län­nyt. Sa­noi­han Jee­sus­kin ris­til­lä: ”Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si hyl­kä­sit mi­nut?” (Mark. 15:34.)

Ih­mi­sen elä­mäs­sä on myö­tä­käy­mis­ten li­säk­si usein myös vas­toin­käy­mi­siä. Joku saat­taa ko­kea, et­tä mi­nul­la on ko­et­te­le­muk­sia pal­jon enem­män kuin lä­hel­lä­ni ole­vil­la ys­tä­vil­lä. Ju­ma­la an­taa kul­le­kin kui­ten­kin ko­et­te­le­muk­sia so­pi­vak­si kat­so­man­sa mää­rän. Ju­ma­la ha­lu­aa kir­kas­taa ih­mi­sel­le us­kon lah­jan ar­voa ja us­kon pää­mää­rää ko­et­te­le­mus­ten kaut­ta (Jaak. 1:12.)

Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa ker­ro­taan Jo­bis­ta, jota ko­e­tel­tiin eri­tyi­sen pal­jon. Trio Raa­ma­tus­sa Jo­bin kär­si­myk­set tu­le­vat esil­le Jo­bin kir­jaan mer­ki­tyis­sä vä­li­ot­si­kois­sa. Niis­sä ku­va­taan, kuin­ka Saa­ta­na ko­et­te­lee Jo­bia ja kuin­ka hän me­net­tää omai­suu­ten­sa ja per­heen­sä. Job ki­ro­aa syn­ty­män­sä, ko­kee ole­mas­sa­o­lon tus­kaa ja al­kaa toi­voa kuo­le­maa. Jo­bin ys­tä­vät saa­pu­vat Jo­bin luok­se ja pu­hut­te­le­vat hän­tä ko­et­te­le­mus­ten mer­ki­tyk­ses­tä. Jo­bis­ta tun­tuu, et­tei­vät ys­tä­vät ym­mär­rä hän­tä, ja hän ko­kee tul­leen­sa ys­tä­vien­sä pet­tä­mäk­si. (Job 1–6.)

Suu­ris­ta ko­et­te­le­muk­sis­taan huo­li­mat­ta Job luot­ti Ju­ma­laan sa­no­es­saan: ”Minä tie­dän, et­tä lu­nas­ta­ja­ni elää. Hän sa­noo vii­mei­sen sa­nan maan pääl­lä. Ja sit­ten, kun mi­nun nah­ka­ni on rie­ka­lei­na ja li­ha­ni riis­tet­ty ir­ti, minä saan näh­dä Ju­ma­lan, saan kat­sel­la hän­tä omin sil­min ja sil­mä­ni nä­ke­vät: hän ei ole mi­nul­le ou­to! Tätä mi­nun sy­dä­me­ni kai­paa.” (Job 19:25–27.)