Jan­ne Mä­ki­nen

”Tark­ka­na tuos­sa bus­si­py­sä­kin koh­dal­la! Mal­ta py­säh­tyä kun­nol­la. Jat­ka tien yli mo­lem­piin suun­tiin kat­sot­tu­a­si ja var­mis­tut­tu­a­si, et­tei au­to­ja ole tuo­ta mut­kaa ei­kä kaup­paa lä­hem­pä­nä tu­los­sa. Pyö­räi­le sit­ten tien reu­naa pe­ril­le as­ti.”

Näin van­hem­pi neu­voo eka­luok­ka­lais­taan tu­le­val­la kou­lu­rei­til­lä. Mon­ta vaa­raa lii­ken­tees­sä, mut­ta pe­ril­le kou­luun soi­si pää­se­vän – vie­lä­pä eh­jä­nä hy­vil­lä mie­lin.

Var­ti­ja­lin­nut pel­lon reu­noil­la näyt­tä­vät le­vol­li­sil­ta, jo­ten al­la avau­tuu hyvä le­väh­dys- ja ruo­kai­lu­paik­ka. Met­sä­han­hi­par­ven etu­jouk­ko avaa jo las­ku­te­li­neen­sä. Mat­kaa on tai­tet­tu taa­sen pit­käl­ti yön yli. Se on su­ju­nut su­la­vas­ti par­ves­sa suo­tui­san tuu­len saat­te­le­ma­na. Vuo­rol­laan ku­kin on käy­nyt au­ran keu­las­sa hal­ko­mas­sa reit­tiä. Len­to­suun­ta­kin on ol­lut yön pi­mey­des­tä huo­li­mat­ta sel­vil­lä.

Nyt saa ra­vi­ta it­se­ään le­vol­li­se­na. Mon­ta vaa­raa pel­lon reu­noil­la, mut­ta pe­ril­le pe­si­mä­puu­hiin poh­joi­sen suol­le soi­si pää­se­vän.

Hep­re­a­lais­kir­je ke­hot­taa: ”Ol­kaam­me siis va­ruil­lam­me. Ju­ma­lan lu­paus, et­tä pää­sem­me hä­nen le­po­paik­kaan­sa, on vie­lä täyt­ty­mät­tä, ei­kä yk­si­kään teis­tä saa jää­dä tai­pa­leel­le.” (Hepr. 4:1.) Kir­joit­ta­ja va­roit­taa omaa kan­saan­sa ja sa­mal­la mei­tä tä­män ajan mat­ka­lai­sia: ”Me­hän olem­me kuul­leet hy­vän sa­no­man ai­van niin kuin nuo en­ti­sa­jan ih­mi­set. Heil­le ei kui­ten­kaan ol­lut mi­tään hyö­tyä sa­nas­ta, jon­ka he kuu­li­vat, kos­ka he ei­vät sitä us­ko­neet ei­kä se näin su­lau­tu­nut hei­hin.” (Hepr. 4:2.)

Us­ko­vai­nen on mat­kal­la koh­ti tai­vaan ko­tia. Mat­kaa teh­dään mui­den sa­mal­la lail­la us­ko­vien kans­sa oma­koh­tai­ses­ti us­ko­en.

Us­ko­vai­sen elä­mää oh­jaa toi­vo pe­ril­le pää­se­mi­ses­tä. Sitä toi­voa vah­vis­taa, kun saa aset­tua Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon ja kuul­la hy­viä ter­vei­siä Ju­ma­lal­ta yhä uu­des­taan ja uu­des­taan. Elä­vän toi­von li­säk­si us­ko syn­nyt­tää ilon ja rau­han us­ko­jan­sa sy­dä­mes­sä.

Mik­si siis pi­täi­si ol­la va­ruil­laan, ku­ten Hep­re­a­lais­kir­je muis­tut­taa? Us­ko­vai­sen mat­kan­te­ko on kil­voi­tus­ta. Se tar­koit­taa ha­lua ol­la kuu­li­ai­nen Ju­ma­lan sa­nan ke­ho­tuk­sil­le. Se tar­koit­taa ha­lua pyy­tää ja us­koa an­teek­si, kun mat­kal­la tu­lee vi­ko­ja ja vir­hei­tä; kun syn­ti tart­tuu.

Ju­ma­la avaa sa­naan­sa seu­ra­kun­nas­saan Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta. Kun vas­taan tu­lee vai­kei­ta ris­teys­koh­tia, jol­loin suun­nan va­lin­ta voi pe­lot­taa, ah­dis­taa tai hou­kut­taa, kan­nat­taa roh­ke­as­ti ky­syä neu­voa us­ko­vai­sil­ta ys­tä­vil­tä. Ju­ma­la on lu­van­nut vas­ta­ta las­ten­sa huu­toon, kuis­kauk­seen­kin.

Hyvä Pai­men, Her­ra Jee­sus, pi­tää huol­ta lam­mas­lau­mas­taan. Hä­nen ää­nen­sä rau­hoit­taa lam­paat ja hän pi­tää lau­man­sa tur­vas­sa vaa­ni­vil­ta pe­doil­ta. Nämä pe­dot ovat nii­tä mo­ni­nai­sia hou­ku­tuk­sia, joi­ta us­ko­vai­nen­kin koh­taa kul­kies­saan: jär­jen ko­ros­tus­ta, oman tah­don po­lun et­si­mis­tä, ih­mis­luon­toa ruok­ki­via nau­tin­to­ja.

Hou­ku­tus­ten teh­tä­vä­nä on saa­da us­ko­vai­nen kä­ve­le­mään ulos lam­mas­tar­has­ta, luo­pu­maan us­kos­taan. Sil­loin jäi­si mat­kal­le ei­kä pää­si­si pe­ril­le le­von maa­han, mis­sä Ju­ma­lan kan­sal­la on sa­pa­tin juh­la edes­sään (Hepr. 4:9–10).

Mon­ta vaa­raa maa­il­mas­sa, mut­ta Ju­ma­lan lap­se­na saa elää tur­val­li­sin mie­lin päi­vän ker­ral­laan. ”Ja kat­so, minä olen tei­dän kans­san­ne kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun as­ti” (Matt. 28:20).