Jaak­ko Kal­ta­ka­ri

Ih­mi­sen elä­mään kuu­lu­vat ilo ja suru. Jo pie­nen lap­sen elä­mäs­sä van­hem­mat koh­taa­vat ai­dos­ti lap­sen tun­teet. Lap­si tar­vit­see van­hem­man sy­lin, kun suru on saa­nut hä­nes­sä si­jan. Pian mur­he häl­ve­nee tur­val­li­ses­sa sy­lis­sä ja van­hem­man loh­dut­ta­vien sa­no­jen kuu­los­sa.

Elä­män mur­heet ja su­rut voi­vat kuor­mit­taa miel­tä niin ras­kaas­ti, et­tä ot­si­kon sa­nat tun­tu­vat hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti to­del­ta: ”Mik­si olet ma­sen­tu­nut, sie­lu­ni, mik­si olet niin le­vo­ton?” (Ps. 43:5.) Psal­min kir­joit­ta­ja tun­si syyn ma­sen­tu­nee­seen ja le­vot­to­maan mie­leen­sä. Hän ky­syi Ju­ma­lal­ta: ”Mik­si mi­nun täy­tyy kul­kea su­rus­ta synk­kä­nä, kär­siä vi­hol­li­sen sor­toa?” (Ps. 43:2.)

Moni meis­tä tun­tee sa­moin kuin psal­min­lau­la­ja. Ma­sen­tu­nut ja le­vo­ton mie­li syn­tyy ar­jes­sa usein ris­ti­rii­dois­ta, joi­ta tu­lee vas­taan ih­mis­suh­teis­sa. Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan elä­vä ih­mi­nen ha­lu­aa ra­ken­taa rau­haa lä­him­mäis­ten­sä kans­sa. Kui­ten­kin to­si­a­sia on, et­tä jo­kai­nen ko­kee elä­mäs­sään ah­dis­tus­ta, jos ih­mis­suh­teis­sa on sä­rö­jä. Sil­loin, kun it­se on tul­lut sa­noin tai käyt­täy­ty­mi­sel­lään rik­ko­neek­si lä­him­mäis­tään, tu­lee tar­ve Ju­ma­lan sa­nan mu­kai­ses­ti pyy­tää an­teek­si. An­teek­si­an­ta­mus va­paut­taa mie­len ja an­taa sil­le rau­han.

Tie­ty­nas­tei­seen ala­ku­loon ja le­vot­to­muu­teen on ih­mi­sen elä­mäs­sä luon­nol­li­set syyn­sä. Vas­toin­käy­mi­set ja uu­pu­mi­nen opis­ke­lus­sa tai työs­sä ai­heut­ta­vat pi­tem­män pääl­le pai­nu­nut­ta miel­tä.

Täl­lais­ten kuor­mien al­la kan­nat­taa pyy­tää am­mat­ti­a­pua. On hyvä kes­kus­tel­la asi­ois­ta asi­an­tun­ti­jan kans­sa. Yk­si­näi­syys on tänä päi­vä­nä mo­nen suo­ma­lai­sen nuo­ren ja van­hem­man elä­mäs­sä ma­sen­nus­ta ai­heut­ta­va. Jo­kai­nen voi ol­la apu­na, jos huo­maa yk­si­näi­sen lä­him­mäi­sen, ja kut­sua yk­si­näis­tä ys­tä­vien seu­raan.

Elä­män kai­kis­sa vai­heis­sa, ilois­sa ja su­ruis­sa, Ju­ma­la on us­ko­val­le ai­noa tur­va. Hän ja hä­nen sa­nan­sa roh­kai­se­vat ma­sen­nus­ta ja le­vot­to­muut­ta­kin tun­te­vaa us­ko­maan evan­ke­liu­min. Syn­tien an­teek­si­an­ta­mus tuo sy­dä­meen us­kon ilon ja rau­han.

Elä­män vai­keuk­sien kes­kel­lä jo­kai­nen saa pyy­tää Ju­ma­lal­ta: ”Lä­he­tä va­lo­si ja to­tuu­te­si! Ne joh­dat­ta­koot mi­nua. Ne vie­kööt mi­nut py­häl­le vuo­rel­le­si, si­nun asun­toi­hi­si.” (Ps. 43:3.)

Ke­nen­kään ei kan­na­ta jää­dä vai­keuk­sien kes­kel­lä yk­sin poh­ti­maan ras­kaut­ta­via asi­oi­ta. Jo­kai­nen tar­vit­see elä­mään­sä ki­pu­pis­teis­sä luo­tet­ta­van ys­tä­vän, jol­le ava­ta sy­dän­tään. Ys­tä­vä ha­lu­aa kuun­nel­la ja aut­taa. Hän ha­lu­aa roh­kais­ta.

Jo­kai­sel­la, lap­sel­la, nuo­rel­la ja van­hem­mal­la, on elä­mäs­sään eri as­teis­ta ma­sen­nus­ta ja le­vot­to­muut­ta. Tär­kein­tä on muis­taa, et­tä syn­nin ai­heut­ta­ma ma­sen­nus ja le­vot­to­muus tart­tuu mei­hin usein. Evan­ke­liu­min us­ko­mi­nen pois­taa kaik­ki syn­nit ja sy­dän­tä ra­sit­ta­vat kuor­mat. Us­ko­vai­sen elä­män ja sy­dä­men pe­ru­so­le­mus on van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa Py­häs­sä Hen­ges­sä. Us­ko­vai­nen on Hy­vän Pai­me­nen, Jee­suk­sen lam­mas, jota ei ole luo­tu taak­ko­jen kan­ta­jak­si.