Erk­ki Jo­en­suu

Iha­nim­mat ta­voit­teet al­ka­vat yl­lät­tä­vi­nä unel­mi­na, ki­hel­möi­vät mie­les­sä, unoh­tu­vat ja taas pa­laa­vat. Jos unel­ma muut­tuu suun­ni­tel­mak­si ja saa pää­mää­rän, voi sii­tä hel­pom­min kes­kus­tel­la. To­teut­ta­mi­ses­sa on sit­ten tär­ke­ää si­säi­nen pol­te, in­to­hi­mo asi­aan, sa­no­vat mo­ti­vaa­ti­on asi­an­tun­ti­jat.

Pie­ta­ril­le elä­män iha­nin asia oli ”uu­si elä­mä”. Hän kiit­ti Her­ran Jee­suk­sen Kris­tuk­sen isää, joka oli he­rät­tä­nyt hä­nen ja us­kon ys­tä­vien sy­dä­men polt­teek­si ja in­to­hi­mok­si Jee­suk­sen Kris­tuk­sen (1. Piet. 1: 3,8). Kris­ti­no­pin (1946) sa­nat to­teu­tui­vat: ”Elä­mäm­me kal­lein asia on Ju­ma­lan ja Va­pah­ta­jam­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen tun­te­mi­nen ja Ju­ma­lan lap­sek­si pää­se­mi­nen”.

Pie­ta­ria oli aut­ta­nut pa­ran­nuk­seen hä­nen ra­kas ve­li­poi­kan­sa And­re­as, joka oli kuul­lut Jo­han­nes Kas­ta­jan sa­nat: ”Kat­so­kaa: Ju­ma­lan Ka­rit­sa!” (Joh. 1: 35–42). Jee­suk­sen ka­las­tu­sih­me mur­si vas­taan­han­goi­tel­leen Pie­ta­rin: ”Si­mon Pie­ta­ri lan­ke­si Jee­suk­sen jal­koi­hin ja sa­noi: ’Mene pois mi­nun luo­ta­ni, Her­ra! Minä olen syn­ti­nen mies.’” Jee­sus ra­kas­ti: ”Älä pel­kää. Täs­tä läh­tien sinä olet ih­mis­ten ka­las­ta­ja.” Ka­las­ta­ja­vel­jek­sis­tä tuli Jee­suk­sen ope­tus­lap­sia, Ju­ma­lan lap­sia. (Luuk. 5:8–11.) Hei­dän sy­dä­men­sä täyt­ti Ju­ma­lan rau­ha.

Pie­ta­rin ”uu­den elä­män” eli us­kon pää­mää­rä oli ajal­lis­ta elä­mää suu­rem­pi. Se ulot­tui kuo­le­man jäl­kei­seen ian­kaik­ki­suu­teen. Us­kos­sa Ju­ma­la an­toi hä­nel­le ”elä­vän toi­von he­rät­tä­mäl­lä Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kuol­leis­ta” (1. Piet. 1:3). ”Me tie­däm­me, et­tä vaik­ka tämä mei­dän maal­li­nen telt­ta­ma­jam­me pu­re­taan­kin, Ju­ma­lal­la on tai­vaas­sa mei­tä var­ten ikui­nen asun­to, joka ei ole ih­mis­kät­ten työ­tä” (2. Kor. 5: 1). Ju­ma­la lu­pa­si var­jel­la omi­aan tai­vaan ko­tiin as­ti.

Ih­mis­mie­li ei pys­ty ym­mär­tä­mään us­kon pää­mää­rää, elä­mää tai­vaas­sa. Pie­ta­ri opet­taa ih­mi­siä ku­vaa­mal­la tai­vaan ko­tia pe­rin­nök­si. Maal­li­nen pe­rin­tö ka­to­aa, ra­han ar­von syö inf­laa­tio, ta­lot ja ta­va­rat rän­sis­ty­vät. Us­kos­sa elä­vä toi­vo koh­dis­tuu pe­rin­töön, joka ”ei tur­mel­lu, ei tah­raan­nu ei­kä kuih­du”. Se on ian­kaik­ki­nen, lop­pu­ma­ton. (1. Piet. 1:4.)

Raa­mat­tu ja lau­lut an­ta­vat aa­vis­tuk­sen tai­vaal­li­sen elä­män iha­nuu­des­ta sa­noil­la, jot­ka voi ym­mär­tää. Sen ar­voa ku­vaa­vat ku­nin­kaal­li­set rik­kau­det, kul­tak­ruu­nut ja ja­lo­ki­vet. Elä­mä­kin on eri­lais­ta: ei ole enää vai­vo­ja, ei ki­pu­ja, ei kyy­ne­lei­tä, ei huo­lia, ei­kä su­ru­ja. Vaat­teet ovat val­ke­at, syn­nis­tä tah­rat­to­mat.

On loh­dul­lis­ta lu­kea ku­vauk­sia ker­ran koit­ta­vas­ta ilos­ta: ”rie­muit­set­te, vaik­ka nyt jou­dut­te­kin jon­kin ai­kaa kär­si­mään mo­nen­lai­sis­sa ko­et­te­le­muk­sis­sa”, ”kul­ta­kin ko­e­tel­laan tu­les­sa”, ”te rie­muit­set­te sa­noin ku­vaa­mat­to­man, kir­kas­tu­neen ilon val­las­sa, sil­lä te saa­vu­tat­te us­kon pää­mää­rän, sie­lu­jen pe­las­tuk­sen.” (1. Piet. 1:6–9.)