Samu Lu­mi­jär­vi

Jee­sus opet­ti, et­tä ih­mi­nen, joka saa pal­jon an­teek­si, myös ra­kas­taa pal­jon (Luuk. 7:47). Sik­si syn­tin­sä an­teek­si saa­nut nai­nen ra­kas­ti Jee­sus­ta ja teki hän­tä koh­taan rak­kau­den te­ko­ja fa­ri­seuk­sen ko­dis­sa (Luuk. 7:38).

Rak­kaus ei syn­ny pa­kos­ta tai käs­kys­tä. Se ei syn­ny myös­kään omas­ta tah­don­voi­mas­ta. Ih­mi­nen ei voi ra­kas­taa lä­him­mäis­tä tai Ju­ma­laa päät­tä­mäl­lä teh­dä niin. Jo­han­nes kir­joit­taa: ”Ei sii­nä ole rak­kaus, et­tä me olem­me ra­kas­ta­neet Ju­ma­laa, vaan sii­nä, et­tä hän on ra­kas­ta­nut en­sin mei­tä” (1. Joh. 4:10).

Tu­le­van py­hä­päi­vän psal­mi­teks­tis­sä (Ps. 119:97–104) vä­lit­tyy rak­kaus, joka läh­tee psal­min­kir­joit­ta­jan va­paas­ta sy­dä­mes­tä. Hän ko­kee suur­ta rak­kaut­ta Ju­ma­lan sa­naa koh­taan ja ha­lu­aa elää sen mu­kai­ses­ti. Hän ei ha­lua poi­ke­ta Ju­ma­lan tah­don tiel­tä pa­hoil­le po­luil­le. Ai­kai­sem­min sa­mas­sa psal­mis­sa hän pyy­tää Ju­ma­lal­ta oi­ke­aa ym­mär­rys­tä ja voi­mia elää hä­nen sa­nan­sa mu­kai­ses­ti.

Täl­lai­nen mie­li nou­see ar­mah­de­tus­ta us­ko­vai­ses­ta sy­dä­mes­tä. Kun on saa­nut kuul­la täy­del­li­sen ar­mah­duk­sen syn­neis­tä, ei tee mie­li enää teh­dä syn­tiä. Syn­tien an­teek­si us­ko­mi­sen kaut­ta Pyhä Hen­ki tu­lee ih­mi­sen sy­dä­men asuk­kaak­si ja oh­jaa va­paas­ta tah­dos­ta ra­kas­ta­maan Ju­ma­laa ja hä­nen tah­to­aan. Sa­mal­la syn­tyy rak­kaus toi­siin Ju­ma­lan lap­siin.

Va­li­tet­ta­van usein käy kui­ten­kin niin, et­tä ih­mi­nen ereh­tyy ajat­te­le­maan tai toi­mi­maan Ju­ma­lan sa­nan vas­tai­ses­ti, eli lan­ke­aa syn­tiin. Syn­ti rik­koo rak­kau­den. Rik­ki men­nyt­tä rak­kaut­ta ei kor­jaa oma tah­don­voi­ma, pyr­ki­mys pa­rem­paan tai ran­gais­tuk­sen uh­ka vaan Ju­ma­lan ar­mo­voi­ma.

Evan­ke­liu­min ja Py­hän Hen­gen voi­mal­la us­ko­vai­nen käy si­sim­mäs­sään kamp­pai­lua syn­tiä vas­taan. Kun syn­ti tart­tuu, Pyhä Hen­ki oh­jaa pa­ran­nuk­seen ja us­ko­maan syn­nit an­teek­si. Ju­ma­lan ar­mo kas­vat­taa ”hyl­kää­mään ju­ma­lat­to­muu­den ja maa­il­mal­li­set hi­mot sekä elä­mään hil­li­tys­ti, oi­ke­a­mie­li­ses­ti ja Ju­ma­laa kun­ni­oit­ta­en täs­sä maa­il­mas­sa” (Tit. 2:12).

Us­kos­ta osat­to­mal­le ih­mi­sel­le us­ko­vai­sen elä­män­va­lin­nat voi­vat näyt­täy­tyä ul­kois­ten sään­tö­jen or­jal­li­sel­ta nou­dat­ta­mi­sel­ta. Myös ai­kai­sem­min us­ko­neel­le voi käy­dä niin, et­tä syn­nin pe­tok­sen kaut­ta sy­dän paa­tuu, ei­kä Ju­ma­lan rak­kaus enää vai­ku­ta sy­dä­mes­sä. Jäl­jel­le jää­vät ul­ko­nai­set ta­vat, joi­ta hän pyr­kii nou­dat­ta­maan us­ko­vais­ten kes­kuu­des­sa.

Täl­lai­nen lä­him­mäi­nen voi ko­kea us­ko­vais­ten elä­män­ta­vat ah­dis­ta­vil­ta käs­kyil­tä ja kiel­loil­ta. Sy­dä­mes­sä ei ole enää rak­kau­den syn­nyt­tä­mää va­paa­ta tah­toa Ju­ma­lan sa­nan mu­kai­seen elä­mään, vaan ti­lal­la on vaa­ti­va laki. Täl­lai­sen­kin sy­dä­men voi Ju­ma­la sa­nan­sa ja evan­ke­liu­min­sa kaut­ta pa­ran­taa.

Elä­vä us­ko ei ole ul­ko­nais­ta käs­ky­jen ja kiel­to­jen nou­dat­ta­mis­ta. Se on poh­jim­mil­taan van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa, jon­ka Pyhä Hen­ki vai­kut­taa ih­mi­sen sy­dä­mes­sä. Van­hurs­kas ih­mi­nen on Ju­ma­lal­le kel­paa­va.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa saa joka päi­vä us­koa kaik­ki syn­nit ar­mos­ta an­teek­si. Kes­keis­tä on se, et­tä Ju­ma­la ra­kas­taa omal­ta puo­lel­taan syn­ti­siä lap­si­aan. Hän hoi­taa sa­nal­laan ja evan­ke­liu­mil­laan ja vie pe­ril­le tai­vaan kun­ni­aan. Tai­vaan Isän hoi­dos­sa on hyvä ol­la ja us­koa.