Mark­ku Kan­ni­ai­nen

Muis­tan vuo­sien ta­kaa erään ko­kouk­sen. Siel­lä pu­heen­vuo­ron käyt­tä­jä, joka oli so­ta­ve­te­raa­ni, muis­te­li mi­ten hän oli Er­kin kans­sa – joka oli vä­hän ai­em­min pi­tä­nyt pu­heen­vuo­ron – ol­lut ase­ve­li yh­tei­siä so­ta­ko­ke­muk­sia kan­ta­va­na, sekä saa ol­la myös us­kon­ve­li. Koh­ta tä­män muis­te­lun jäl­keen Erk­ki käyt­ti uu­den pu­heen­vuo­ron, mis­sä hän va­kuut­ti, et­tä näin on, mut­ta ai­van eri­tyi­ses­ti täs­sä jär­jes­tyk­ses­sä: en­sin us­kon­ve­li ja sit­ten ase­ve­li. Mie­tin tätä sil­loin ja yhä vie­lä­kin, et­tä eh­kä vuo­sien­kin ase­vel­jey­den ja Suo­men it­se­näi­syy­den puo­les­ta tais­tel­tu­jen yh­teis­ten ko­ke­mus­ten ylä­puo­lel­le Erk­ki ha­lu­si nos­taa sen, et­tä olem­me sa­mas­ta Ju­ma­lan ar­mos­ta osal­li­sia – olem­me vel­jiä Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa.

Tämä sama ilo on vah­vas­ti läs­nä apos­to­li Paa­va­lin kir­jees­sä fi­lip­pi­läi­sil­le. Kir­jet­tä on sa­not­tu ilon kir­jeek­si, vaik­ka Paa­va­li sen kir­joit­ti van­keu­des­ta, to­den­nä­köi­sim­min Roo­mas­ta. Paa­va­li iloit­si sii­tä, et­tä Fi­lip­pin kau­pun­kiin syn­ty­neen seu­ra­kun­nan kes­kuu­des­sa sy­dä­met oli­vat avau­tu­neet evan­ke­liu­min työl­le. Hän luot­taa kir­jees­sään sii­hen, et­tä Ju­ma­la saat­taa Fi­lip­pin seu­ra­kun­ta­lai­sis­sa al­ka­neen hy­vän työn­sä pää­tök­seen ”Kris­tuk­sen Jee­suk­sen päi­vään men­nes­sä” (Fil. 1:6). Paa­va­li iloit­si, et­tä kaik­ki Fi­lip­pin seu­ra­kun­nan jä­se­net oli­vat osal­li­sia sa­mas­ta ar­mos­ta kuin hän it­se­kin (Fil. 1:7).

Meil­lä ih­mi­sil­lä voi ol­la elä­mäs­sä hy­viä ys­tä­viä. Yk­si­kin hyvä ys­tä­vä on suu­ri lah­ja. On voi­tu yh­des­sä ko­kea ja elää elä­män mo­nen­lai­sia vai­hei­ta läpi. Suu­rin­ta ys­tä­vyyt­tä ko­e­taan kui­ten­kin sil­loin, kun ko­e­taan Ju­ma­lan luo­maa Py­hän Hen­gen yh­teyt­tä Ju­ma­lan lap­se­na, Va­pah­ta­jam­me omi­na hä­nen seu­ra­kun­nas­saan. Täs­tä apos­to­li Paa­va­li iloit­see ja kiit­tää usein fi­lip­pi­läis­kir­jees­sä.

Näi­tä miet­ties­sä­ni nou­se­vat mie­lee­ni jo edes­men­neen Lau­ri Tas­ki­lan ru­noi­le­man lau­lun sa­nat: ”Las­te­si tun­to­merk­ki on yhä rak­kaus. Suo, et­tä säi­lyy meis­sä sen voi­ma, siu­naus. On yh­dys­si­de Hen­gen rak­kaus Jee­suk­sen. Se liit­tää mei­dät yh­teen, vie ko­tiin tai­vaa­seen.” (SL 102: 5).

Täs­sä luot­ta­muk­ses­sa on hyvä elää – ja ker­ran kuol­la.