Juha Ai­ras

Tut­tu pu­hu­ja ky­syi en­sim­mäi­sek­si, kun ta­pa­sim­me Iva­los­sa, et­tä oli­ko si­nul­la mat­kal­la kiu­sauk­sia.

Olin poi­ka­se­na mat­kan­nut yk­sin pol­ku­pyö­räl­lä Mik­ke­lis­tä Reis­jär­ven maa­kun­nal­lis­ten seu­ro­jen kaut­ta Iva­lon ke­sä­seu­roi­hin. Mat­ka oli haas­ta­va. Säät ko­et­te­li­vat. Tun­sin erä­maa­tai­pa­leil­la yk­si­näi­syyt­tä.

Luo­mis­työn­sä jäl­keen Ju­ma­la kat­soi kaik­kea ja to­te­si, et­tä kaik­ki oli san­gen hy­vää. Maa­il­ma oli täy­del­li­nen. Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti Aa­dam ja Ee­va asui­vat pa­ra­tii­sis­sa, jo­hon Ju­ma­la oli hei­dät aset­ta­nut. Ai­no­as­taan yh­den asi­an Ju­ma­la oli kiel­tä­nyt: kes­kel­lä pa­ra­tii­sia ole­vas­ta hy­vän ja pa­han tie­don puus­ta he ei­vät saa­neet syö­dä. Kaik­ki muu oli va­paas­ti hei­dän käy­tet­tä­vis­sään. Elä­mä oli täy­del­lis­tä.

Pai­kal­le kie­mur­te­li sie­lun­vi­hol­li­nen käär­meen muo­dos­sa. Se toi­mi ove­las­ti. Se ei ryh­ty­nyt väit­te­le­mään. Se esit­ti vai­mol­le, Ee­val­le ky­sy­myk­sen: ”On­ko Ju­ma­la to­del­la sa­no­nut niin?” Ee­va an­tau­tui kes­kus­te­luun kiu­saa­jan kans­sa ja pian kiu­saus kävi yli­pää­se­mät­tö­mäk­si. Hän lan­ke­si, ot­ti kiel­le­tyn he­del­män ja tar­jo­si mie­hel­leen­kin.

Näin sie­lun­vi­hol­li­nen toi­mii tä­nään­kin. Se lä­hes­tyy ih­mis­tä eri muo­dois­sa ja saa epäi­le­mään Ju­ma­lan sa­naa. Kun epäi­lys saa val­lan, se kiel­tää Ju­ma­lan sa­nan ja tar­jo­aa ti­lal­le oman to­tuu­ten­sa. Jos­kus kiu­saa­ja käyt­tää tu­ek­seen jopa Ju­ma­lan sa­naa, ku­ten se teki Jee­suk­sel­le (Matt. 4:6). Yk­si ajal­lem­me tyy­pil­li­nen kei­no on ve­do­ta Raa­ma­tun sa­naan ”Ju­ma­la on rak­kaus” (1. Joh. 4:16).

Kun ih­mi­nen hy­väk­syy syn­nin sy­dä­mes­sään, us­koo val­heen ja ryh­tyy syn­tiin, hän saat­taa ko­kea Ee­van ta­voin. He­del­mä oli hyvä syö­dä, iha­na kat­sel­la, ja se ava­si ym­mär­ryk­sen. Maa­il­ma avau­tuu uu­te­na. Usein täs­tä seu­raa se, et­tä ko­ke­mus tar­jo­taan myös lä­hei­sil­le, joil­loin saa syn­tiin mu­kaan mui­ta­kin. Pa­ra­tii­sin lan­kee­mus­ta seu­ra­si hen­gel­li­nen kuo­le­ma. Vie­lä­kin syn­nin palk­ka on sama, ian­kaik­ki­nen ero Ju­ma­las­ta.

Ju­ma­la ra­kas­taa luo­maan­sa lan­gen­nut­ta ih­mis­tä. Hän lä­hes­tyi Ee­vaa ja Aa­da­mi­a­kin pa­ra­tii­sis­sa kut­su­en hei­tä pii­lois­taan. Aa­dam ja Ee­va ei­vät ol­leet va­pai­ta. He oli­vat ver­hon­neet it­sen­sä omin kä­sin.

Täs­sä ti­lan­tees­sa maa­il­mas­sa kuul­tiin en­sim­mäi­sen ker­ran evan­ke­liu­mi. Ju­ma­la an­toi lu­pauk­sen Jee­suk­ses­ta, Va­pah­ta­jas­ta: ”Minä pa­nen vai­non si­nun ja vai­mon vä­lil­le ja si­nun sie­me­ne­si ja hä­nen sie­me­nen­sä vä­lil­le; se on pol­ke­va rik­ki si­nun pää­si, ja sinä olet pis­tä­vä sitä kan­ta­pää­hän” (1. Moos. 3:15).

Tämä lu­paus täyt­tyi Jee­suk­sen so­vin­to­työs­sä Gol­ga­tan kes­kim­mäi­sel­lä ris­til­lä. Lu­nas­tus kos­kee kaik­kia. Hä­nen ni­mes­sään ja ve­res­sään saa us­koa syn­nit an­teek­si. Evan­ke­liu­mi on voi­ma kiu­sauk­sis­sa syn­tiä vas­taan. Se oli tur­vam­me ja tu­kem­me myös tuol­la Iva­lon ta­paa­mi­ses­sa.