Juha Ai­ras

Mil­loin muis­tat ru­koil­lee­si? Tun­sit­ko kii­tol­li­suut­ta? Oli­ko si­nul­la hätä tai pel­ko? Olit­ko uu­den edes­sä epä­tie­toi­nen? Ha­lu­sit­ko ru­koil­la ys­tä­vä­si puo­les­ta?

Raa­mat­tu kan­nus­taa mei­tä ru­koi­le­maan ja kiit­tä­mään. Suur­ten vai­keuk­sien kes­kel­lä saam­me apua ru­kouk­ses­ta (Jaak. 5:13).

Kau­an sit­ten sai­ras­tuin va­ka­vas­ti. Lää­kä­ri­ni to­te­si, et­tä saa­tan pian kuol­la. Pel­kä­sin it­se­ni ja per­hee­ni puo­les­ta. Odo­tel­les­sa­ni hoi­toon pää­syä mo­net ys­tä­vät ot­ti­vat yh­teyt­tä ja ker­toi­vat ru­koil­leen­sa puo­les­tam­me. Koin konk­reet­ti­ses­ti, kuin­ka ru­kouk­set kan­toi­vat. Saa­toin läh­teä leik­kauk­seen tur­val­li­sel­la mie­lel­lä. Läh­ties­sä­ni laa­din lai­na­pa­pe­rit seu­raa­van ke­sän ta­lo­han­ket­tam­me var­ten. Ju­ma­la an­toi tu­le­vai­suu­den ja toi­von (Jer. 29:11). Pel­ko otet­tiin pois.

Mie­lee­ni pa­laa usein muis­ti­ku­va pie­nen mö­kin pi­hal­ta yli kuu­den­kym­me­nen vuo­den ta­kaa. Van­ha mies, uk­ki­ni, roik­kui iso­ko­kois­ten mies­ten kau­las­sa mök­kin­sä pi­ha­por­til­la. Hän saat­te­li poi­ki­aan. Seu­ra­sin vie­res­tä, kuin­ka isä hy­väs­te­li läh­ti­jöi­tä. Hän ker­toi jo­kai­sel­le erik­seen ru­koil­leen­sa mum­mi­ni kans­sa poi­kien­sa puo­les­ta, et­tä he löy­täi­si­vät ta­kai­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

Van­ha isä kuo­li. Ju­ma­la he­rät­ti yh­den po­jan tun­non ja hän sai pa­ran­nuk­sen ar­mon. Uk­ki­ni ja pal­jon ai­em­min kuol­lut mum­mi­ni ei­vät sitä tääl­lä ajas­sa näh­neet. Esi­ru­kouk­sen voi­ma on mer­kil­li­nen.

Ru­kous on sy­dä­men pu­het­ta Ju­ma­lan kans­sa. Se ei ole vel­vol­li­suus ei­kä pak­ko. Me saam­me pu­hel­la asi­ois­tam­me Ju­ma­lal­le kuin rak­kaal­le isäl­le: ”Ab­ba, ra­kas Isä!” (Gal. 4:6.) Elä­män kii­reis­sä koen, et­tä ru­kouk­seen hil­jen­ty­mi­nen on jos­kus vai­ke­aa. Vai­ke­aa se oli Jee­suk­sen ope­tus­lap­sil­le­kin. He pyy­si­vät: ”Her­ra, ope­ta mei­tä ru­koi­le­maan” (Luuk. 11:1). Jee­sus opet­ti heil­le Her­ran ru­kouk­sen, jos­sa pyy­däm­me eväi­tä sekä ajal­li­seen elä­määm­me et­tä us­kol­lem­me.

Van­hurs­kaan ru­kous on voi­mal­li­nen ja se saa pal­jon ai­kaan (Jaak. 5:16). Ru­kouk­sen voi­ma ei ole mei­dän tai­dois­sam­me. Meil­lä on kui­ten­kin mah­dol­li­suus muis­taa lä­hei­si­äm­me, lap­si­am­me ja las­ten­lap­si­am­me, kun ker­rom­me omis­ta asi­ois­tam­me Ju­ma­lal­le.

Ru­kous aut­taa kes­tä­mään ko­et­te­le­muk­sis­sa ja kiu­sauk­sis­sa. Jee­sus it­se sa­noo: ”Mitä iki­nä te ru­kouk­ses­sa pyy­dät­te, us­ko­kaa, et­tä olet­te sen jo saa­neet, ja se on tei­dän” (Mark. 11:24). Em­me eh­kä saa vas­taus­ta ru­kouk­siim­me vä­lit­tö­mäs­ti, mut­ta Ju­ma­la vas­taa ai­ka­naan. Koen, et­tä olen saa­nut enem­män kuin olen ym­mär­tä­nyt edes toi­voa.

Saam­me edel­leen ru­koil­la, et­tä Ju­ma­la an­tai­si meil­le nöy­ryyt­tä tyy­tyä hä­nen tah­toon­sa ja var­je­li­si mei­dät kai­kes­ta pa­has­ta. Pyy­däm­me, et­tä hän aut­tai­si löy­tä­mään val­ta­kun­tan­sa ja säi­ly­mään hä­nen lap­si­naan.