Al­ku­ke­sän kun­ta­vaa­lien yk­si kes­kei­nen pu­hee­nai­he oli työ. Hal­li­tuk­sel­ta on pe­rään­kuu­lu­tet­tu voi­mak­kaam­pia työl­li­syys­toi­men­pi­tei­tä ja nii­den on vies­ti­tet­ty ole­van maam­me me­nes­tyk­sen eli­neh­to. Myös kun­tien ja kau­pun­kien kes­tä­vän ta­lou­den pe­rus­ta ovat yri­tyk­set ja nii­den mu­ka­naan tuo­mat työ­pai­kat.

Täl­lai­sis­sa työ­hön ja työ­paik­koi­hin liit­ty­vis­sä toi­veis­sa ei ole mi­tään vää­rää, ja ne ovat ym­mär­ret­tä­viä var­sin­kin, kun pit­kit­ty­nyt ko­ro­na­pan­de­mia on haas­ta­nut yh­teis­kun­taa mo­nin ta­voin. Ki­pey­des­sään nämä ko­et­te­le­muk­set muis­tut­ta­vat sii­tä, et­tä työ on suu­ri Ju­ma­lan lah­ja ja jo­ka­päi­väi­nen kii­tok­sen ai­he.

Työn vas­ta­koh­ta on lepo. Ju­ma­la­kin le­pä­si, kun oli luo­nut maan (1. Moos. 2:3). Ai­na lepo ei ole kui­ten­kaan va­paa­eh­tois­ta. Kun ih­mi­nen on työ­tön tai hän ei voi ter­vey­ten­sä vuok­si teh­dä töi­tä, va­paa-ai­ka ei vält­tä­mät­tä tun­nu le­vol­ta, vaan sii­tä voi tul­la taak­ka.

Pit­kä­ai­kai­nen työt­tö­myys voi joh­taa syr­jäy­ty­mi­seen ja ma­sen­nuk­seen. On hyvä muis­taa, et­tä yh­teis­kun­ta ei ole vain me­nes­ty­jien ja sel­viy­ty­jien. Us­ko­vai­sen ru­kous on, et­tä uu­sil­la kun­ta­päät­tä­jil­lä on halu huo­ma­ta kaik­ki ih­mi­set ja an­taa heil­le kuu­lu­va ih­mi­sar­vo. Ju­ma­lan sil­mis­sä kaik­ki ih­mi­set ovat sa­ma­nar­voi­sia.

Vii­me ke­vää­nä kou­lu­ja lai­tet­tiin jäl­leen pa­rem­muus­jär­jes­tyk­seen, ja leh­dis­sä oli jut­tu­ja eri­no­mai­ses­ti me­nes­ty­neis­tä nuo­ris­ta ja hei­dän saa­vu­tuk­sis­taan. Me­di­as­sa nos­tet­tiin esil­le myös kes­ki­ta­soa ole­vat nuo­ret, jot­ka ko­ke­vat ole­van­sa har­maa­ta mas­saa, nä­ky­mät­tö­miä. On­ko heil­le si­jaa yh­teis­kun­nas­sa, joka mit­taa ja ar­vot­taa ih­mi­siä hei­dän suo­ri­tus­ten­sa pe­rus­teel­la? Tuo uu­ti­nen hät­käh­dyt­ti ja an­toi ajat­te­le­mi­sen ai­het­ta. Mi­ten minä voi­sin omas­sa elä­mäs­sä­ni ede­saut­taa sitä, et­tä kaik­ki lä­him­mäi­se­ni tu­li­si­vat näh­dyik­si?

Raa­mat­tu opet­taa, et­tä saam­me teh­dä työm­me niin kuin te­ki­sim­me sen Ju­ma­lal­le (Kol. 3: 23). Mart­ti Lut­her piti re­hel­lis­tä työ­tä tär­ke­ä­nä, mut­ta hän opet­ti myös koh­tuul­li­suu­teen. Ajal­li­nen me­nes­ty­mi­nen ja rik­kaus ovat Ju­ma­lan lah­jaa, mut­ta us­ko­vai­sen ei kan­na­ta ra­ken­taa elä­mään­sä nii­den va­raan. Jos­kus vä­hem­pi­kin työ voi riit­tää ja jät­tää elä­mäs­sä si­jaa tär­ke­äm­mil­le asi­oil­le. Raa­mat­tu muis­tut­taa: “Mis­sä on aar­tee­si, siel­lä on myös sy­dä­me­si” (Matt. 6: 21).

Kris­tit­ty­jen on hyvä val­voa sii­nä, et­tei­vät pu­hee­nai­heem­me kes­ki­ty lii­ak­si sii­hen, mitä joku on saa­nut ai­kaan tai min­kä ase­man hän on yh­teis­kun­nas­sa saa­vut­ta­nut. Näis­sä kes­kus­te­luis­sa joku saat­taa tah­to­mat­tam­me­kin tun­tea it­sen­sä osat­to­mak­si.

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on täyn­nä ar­moa ja rau­haa. Se an­taa le­von työs­tä vä­sy­neel­le. Se loh­dut­taa sitä, jol­la ei ole työ­tä. Se an­taa ih­mi­sar­von sille­kin, joka ei kos­kaan ky­ke­ne työ­hön. Ju­ma­lan sil­mien al­la ku­kaan ei ole syr­jäy­ty­nyt tai nä­ky­mä­tön. Ih­mi­sen pe­las­tu­mi­nen ei ole kiin­ni hä­nen saa­vu­tuk­sis­taan tai työ­teh­tä­vis­tään, vaan an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi kuu­luu jo­kai­sel­le. Elä­vä us­ko sy­dä­mes­sä on ih­mi­sen ai­noa to­del­li­nen aar­re.