Elä­mä on Ju­ma­lan luo­mis­työn suu­ri ih­me. Psal­min­kir­joit­ta­jan mu­kaan ”en­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni luo­dut” (Ps. 139:16).

On luon­nol­lis­ta, et­tä jo­kai­nen elä­män lah­jan saa­nut suun­nit­te­lee omaa tu­le­vai­suut­taan, pyr­kii eri­lai­siin pää­mää­riin ja et­sii tar­koi­tus­ta elä­mäl­leen.

Ju­ma­la sal­lii mo­nen­lais­ta elä­mä­no­saa. Jos­kus näyt­tää, et­tei toi­sil­la ole huo­len häi­vää. Toi­set taas voi­vat jou­tua ko­ke­maan ali­tui­ses­ti pet­ty­myk­siä ja sai­raut­ta.

Kuu­lem­me pu­hut­ta­van elä­män­hal­lin­nas­ta. Ih­mi­nen voi tiet­tyyn ra­jaan as­ti vai­kut­taa elä­mään­sä, mut­ta elä­mä on hy­vin yl­lä­tyk­sel­li­nen, ei­kä kaik­kiin eteen tu­le­vien ti­lan­tei­den rat­kai­se­mi­sek­si löy­dy kei­no­ja.

Suun­ni­tel­mat ja toi­veet ei­vät ai­na to­teu­du. Tu­lee vai­kei­ta ta­kais­ku­ja. Voim­me jou­tua ko­ke­maan sel­lais­ta, joka vaa­tii ai­van uu­del­leen asen­noi­tu­mis­ta. Kun ti­lan­net­ta ei voi muut­taa muuk­si, täy­tyy vain nöyr­tyä, alis­tua ja tyy­tyä osaan­sa, vaik­ka se te­kee­kin ki­pe­ää.

Oman avut­to­muu­ten­sa tun­nus­ta­mi­nen on kaik­kein vai­kein­ta. Sil­ti oli­si pa­ras­ta myön­tää, et­tem­me voi ai­na it­se­äm­me aut­taa. Sil­loin tar­vi­taan ys­tä­vää, jol­le voi pu­hua vai­keis­ta asi­ois­ta. Kes­kus­te­lu hä­nen kans­saan voi kan­taa ja ava­ta uu­sia nä­kö­a­lo­ja. Ju­ma­lan sa­nas­sa on lu­vat­tu voi­ma elä­män eri­lai­siin vai­hei­siin.

Tär­kein­tä on us­kon ja luot­ta­muk­sen säi­lyt­tä­mi­nen tai­vaal­li­seen Isäm­me hy­vyy­teen. Hä­nen joh­da­tuk­seen­sa oli­si roh­kais­ta­va eri­tyi­ses­ti suur­ta nuor­ten jouk­koa kes­kel­läm­me. Heil­lä on elä­mä edes­sä. Ru­koi­lem­me heil­le ym­mär­rys­tä, kun he te­ke­vät pit­käl­le tu­le­vai­suu­teen vai­kut­ta­via rat­kai­su­jaan.

Us­ko­vai­nen voi luot­taa sii­hen, et­tä hän­tä kan­taa ajal­li­sen ja ian­kaik­ki­sen elä­män siu­naus (1. Tim. 4:8).

Vuo­ri­saar­nas­saan Jee­sus pu­hui mo­nis­ta, si­nän­sä tär­keis­tä, ta­voit­te­le­mi­sen ar­voi­sis­ta asi­ois­ta ja koh­teis­ta, joi­hin ih­mi­set pyr­ki­vät. En­nen kaik­kea hän ke­hot­ti et­si­mään Ju­ma­lan val­ta­kun­taa.

Sa­maa asi­aa tar­koit­ti Van­han tes­ta­men­tin pro­feet­ta: ”Et­si­kää Her­ra, kun hä­net vie­lä voi löy­tää, huu­ta­kaa hän­tä avuk­si, kun hän on lä­hel­lä” (Jes. 55:6).

Myös mo­der­nin ajan ih­mi­sel­le on tar­jol­la to­del­li­nen elä­män­voi­ma evan­ke­liu­mis­sa. Evan­ke­liu­mis­ta osal­li­nen ih­mi­nen tun­tee kes­ke­ne­räi­syy­ten­sä, mut­ta sa­mal­la Ju­ma­lan ar­mah­ta­va­na Isä­nään ja nä­kee elä­mäs­sään tu­le­vai­suu­den ja toi­von.

Jee­sus muis­tut­taa: ”Joka var­je­lee elä­mään­sä, ka­dot­taa sen, mut­ta joka elä­män­sä mi­nun täh­te­ni ka­dot­taa, on sen löy­tä­vä” (Matt. 10: 39).

Ky­sy­mys on kus­tan­nus­ten las­ke­mi­ses­ta: kan­nat­taa­ko ot­taa va­ka­vas­ti se to­sie­lä­män tar­jous, joka si­säl­tyy Py­häs­sä Hen­ges­sä ju­lis­tet­tuun Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­miin? Ju­ma­la tah­toi­si teh­dä jo­kai­ses­ta et­si­jäs­tä on­nel­li­sen löy­tä­jän.

Teks­ti: Ju­ha­ni Liuk­ko­nen

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 10.10.2018

Ku­vi­tus­ku­va: A.-L.S.