Raa­ma­tun nais­ten jou­kos­ta tun­ne­tuim­pia ovat neit­syt Ma­ria ja hä­nen su­ku­lai­sen­sa Eli­sa­bet. Tun­ne­tuik­si nämä nai­set ovat tul­leet äi­din roo­leis­saan. äi­dik­si tu­le­mi­nen, uu­den elä­män al­ku, on ai­na ih­me. Eri­tyi­sen ih­meel­lis­tä äi­dik­si tu­le­mi­nen oli näi­den kah­den nai­sen koh­dal­la.

Luuk­kaan evan­ke­liu­min al­kuun on kir­joi­tet­tu, kuin­ka ras­kaa­na ol­leet Ma­ria ja Eli­sa­bet koh­ta­si­vat. Mi­ten he suh­tau­tui­vat omaan ih­meel­li­seen ti­lan­tee­seen­sa? Mi­ten kans­saih­mi­set suh­tau­tui­vat hei­hin? Mikä mer­ki­tys oli hei­dän koh­taa­mi­sel­laan ras­kai­na ol­les­saan? Mi­ten he saat­toi­vat aut­taa toi­si­aan?

”Tä­män on Her­ra mi­nul­le teh­nyt”

Luu­kas ker­too pap­pi Sa­ka­ri­aan ja vai­mon­sa Eli­sa­be­tin ol­leen iä­käs, lap­se­ton pa­ris­kun­ta. He kum­pi­kin oli­vat Ju­ma­lan sil­mis­sä hurs­kai­ta ja eli­vät nuh­teet­to­mas­ti Her­ran käs­ky­jen mu­kaan. Toi­mit­ta­es­saan pal­ve­lus­teh­tä­vään­sä temp­pe­lis­sä Sa­ka­ri­as sai näyn. En­ke­li Gab­riel il­moit­ti Sa­ka­ri­aan ru­kous­ten tul­leen kuul­luik­si. Eli­sa­bet syn­nyt­täi­si po­jan, jos­ta tu­li­si ”Her­ran edel­lä­kä­vi­jä” (Luuk. 1:17). Po­jan ni­mek­si tu­li­si an­taa Jo­han­nes.

Sa­ka­ri­as epäi­li Gab­rie­lin tuo­maa sa­no­maa: ”Mis­tä voin tie­tää, et­tä niin käy?” (Luuk. 1:18). Ky­sy­mys on ym­mär­ret­tä­vä, oli­vat­han Sa­ka­ri­as ja Eli­sa­bet jo van­ho­ja. Vas­tauk­sek­si tai mer­kik­si epäi­lys­tään Sa­ka­ri­as me­net­ti pu­he­ky­kyn­sä ai­na sii­hen saak­ka kun­nes Gab­rie­lin tuo­ma il­moi­tus kävi to­teen.

Sa­ka­ri­as jou­tui epäi­le­mään Gab­rie­lin il­moi­tus­ta. Myös Eli­sa­be­til­la oli ti­lan­tees­sa su­lat­te­lua. Kun hän tuli ras­kaak­si, hän py­syt­te­li­kin vii­si kuu­kaut­ta pois ih­mis­ten nä­ky­vis­tä my­kän mie­hen­sä vie­rel­lä. Kii­tol­li­suus uu­den elä­män lah­jas­ta ja suos­tu­mi­nen Her­raan tah­toon nä­kyi kui­ten­kin jo Eli­sa­be­tin sa­nois­sa: ”Tä­män on Her­ra mi­nul­le teh­nyt” (Luuk. 1:25).

”Ta­pah­tu­koon mi­nul­le niin kuin sa­noit”

Kun Eli­sa­bet oli kuu­den­nel­la kuu­kau­del­la ras­kaa­na, il­mes­tyi en­ke­li Gab­riel neit­syt Ma­ri­al­le. Ma­ria oli kih­lois­sa Daa­vi­din su­kuun kuu­lu­van Joo­se­fin kans­sa. Luu­kas ker­too, kuin­ka myös Ma­ria jou­tui ”häm­men­nyk­siin” Gab­rie­lin koh­da­tes­saan. Gab­rie­lin tuo­ma vies­ti oli vie­lä häm­men­tä­väm­pi: ”Sinä tu­let ras­kaak­si ja syn­ny­tät po­jan, ja sinä an­nat hä­nel­le ni­mek­si Jee­sus. Hän on ole­va suu­ri, hän­tä kut­su­taan Kor­keim­man Po­jak­si.” (Luuk. 1:31–32.)

Häm­men­nyk­ses­tä he­rä­si ky­sy­mys: ”Mi­ten se on mah­dol­lis­ta? Mi­nä­hän olen kos­ke­ma­ton.” (Luuk. 1:34.) Gab­riel ker­toi: "Pyhä Hen­ki tu­lee si­nun yl­le­si, Kor­keim­man voi­ma peit­tää si­nut var­jol­laan. Sik­si myös lap­si, joka syn­tyy, on pyhä, ja hän­tä kut­su­taan Ju­ma­lan Po­jak­si. Ja tie­dä tämä: Myös su­ku­lai­se­si Eli­sa­bet kan­taa poi­ka­las­ta, vaik­ka on jo van­ha. – – Ju­ma­lal­le ei mi­kään ole mah­do­ton­ta.” (Luuk. 1:35–37.)

Nuo­ren elä­män­sä ih­meel­li­sim­mäs­sä ti­lan­tees­sa, ih­mis­jär­jel­le kä­sit­tä­mät­tö­män asi­an edes­sä Ma­ria osoit­ti nöy­ryy­ten­sä: ”Minä olen Her­ran pal­ve­li­ja­tar. Ta­pah­tu­koon mi­nul­le niin kuin sa­noit.” (Luuk. 1:38.)

”Siu­nat­tu olet sinä, nai­sis­ta siu­na­tuin”

Su­ku­lais­nai­set oli­vat jou­tu­neet osak­si Ju­ma­lan pe­las­tus­suun­ni­tel­maa. Suun­ni­tel­maa, joka on ih­meel­li­nen ja häm­men­tä­vä. Tuos­sa ti­lan­tees­sa tuli tar­ve ja­kaa ko­et­tua, viet­tää yh­teis­tä ai­kaa. Gab­rie­lin läh­det­tyä Ma­ria kii­ruh­ti Eli­sa­be­tin luo. Mat­ka Na­sa­re­tis­ta Juu­de­an vuo­ri­seu­dul­le saat­toi kes­tää nel­jä­kin päi­vää. Eh­kä van­ha Eli­sa­bet osai­si aut­taa, oli­han hä­nen­kin ras­kau­ten­sa ai­van poik­keuk­sel­li­nen.

Kun Ma­ria saa­pui Sa­ka­ri­aan ta­loon, hän ter­veh­ti ta­lon emän­tää, Eli­sa­be­tia. Sil­loin lap­si hy­päh­ti Eli­sa­be­tin koh­dus­sa ja hän täyt­tyi Py­häl­lä Hen­gel­lä ja sa­noi: ”Siu­nat­tu olet sinä, nai­sis­ta siu­na­tuin, ja siu­nat­tu si­nun koh­tu­si he­del­mä!” (Luuk. 1:42).

Py­hän Hen­gen sa­nat Eli­sa­be­tin suus­ta roh­kai­si­vat Ma­ri­aa. Ma­ria puh­ke­si ylis­tyk­seen, joka tun­ne­taan hä­nen ni­me­ään kan­ta­va­na kii­tos­vir­te­nä. Ma­ria vii­pyi Eli­sa­be­tin luo­na noin kol­me kuu­kaut­ta. Esi­koi­si­aan odot­ta­vat sai­vat tu­kea toi­si­aan.

”Au­tu­as sinä, joka us­koit”

Luu­kas ker­too vie­lä tu­tus­sa toi­ses­sa lu­vus­saan Ma­ri­an syn­nyt­tä­mi­sen ajas­ta. Ta­ka­na oli pit­kä mat­ka Na­sa­re­tis­ta Bet­le­he­miin. Kel­vol­lis­ta syn­ny­tys­paik­kaa ei löy­ty­nyt ma­ja­ta­lois­ta ei­kä su­ku­lais­ten luo­ta, vaik­ka nuo­ri­pa­ri kuu­lui­kin Daa­vi­din su­kuun ja he oli­vat Daa­vi­din kau­pun­gis­sa. Kor­keim­man Poi­ka syn­tyi sei­meen.

Jos Jo­han­nek­sen syn­ty­es­sä naa­pu­rit ja su­ku­lai­set iloit­si­vat yh­des­sä Sa­ka­ri­aan kans­sa, sa­maa ei ko­et­tu Jee­suk­sen su­ku­lais­ten kes­kuu­des­sa hä­nen syn­nyt­ty­ään. Iloa ja voi­maa tuo­hon het­keen toi kui­ten­kin ke­don pai­men­ten vä­lit­tä­mä tai­vaan en­ke­lin ter­veh­dys: tä­nään on teil­le syn­ty­nyt Va­pah­ta­ja.

Eh­kä Ma­ri­an mie­les­sä oli vie­lä myös koh­taa­mi­nen Eli­sa­be­tin kans­sa al­ku­ras­kau­ten­sa ai­ka­na ja ne siu­nauk­sen sa­nat, jot­ka Eli­sa­bet sai sil­loin sa­noa: ”Au­tu­as sinä, joka us­koit! Her­ran si­nul­le an­ta­ma lu­paus on täyt­ty­vä!” (Luuk. 1:45.)

Ju­ma­lan lu­pauk­set ovat lu­jat. Ne kan­ta­vat tä­nään­kin.

Tuo­mas Töl­li

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­via raa­ma­tun­koh­tia: Luuk.1:39–45, 2:1–7

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 5/2014.

Kuva: Jar­mo Määt­tä