Jo­kai­nen koh­taa­mi­nen toi­sen ih­mi­sen kans­sa jät­tää jäl­jen. ää­rim­mäi­sis­sä ti­lan­teis­sa koh­taa­mi­nen voi ol­la suu­ri mah­dol­li­suus tai suu­ri uh­ka, joka rat­kai­se­val­la ta­val­la muut­taa ih­mi­sen elä­män suun­taa. Sik­si ei ole mer­ki­tyk­se­tön­tä, mi­ten me suh­tau­dum­me toi­seen ih­mi­seen.

Mi­ten koh­taan yk­si­näi­sen ih­mi­sen tai ih­mi­sen, jon­ka avi­o­lii­tos­sa tai per­hees­sä on ris­ti­rii­to­ja? Mi­ten koh­taan mur­ro­si­käi­sen nuo­ren tai van­hem­man, jota maa­il­ma ve­tää puo­leen­sa; hen­ki­lön, jon­ka sa­no­taan jou­tu­neen elä­mäs­sään har­ha­teil­le. Kä­ve­len­kö ohi? Pu­hun­ko muil­le? Olen­ko en­nak­ko­luu­loi­nen? Roh­ke­nen­ko lä­hes­tyä ja tar­jo­ta evan­ke­liu­mia? Ovat­ko omat voi­ma­va­ra­ni sel­lai­set, et­tä jak­san ai­dos­ti kuun­nel­la? Pys­tyn­kö ole­maan läs­nä­o­le­val­la ta­val­la neut­raa­li täl­lai­ses­sa kes­kus­te­lus­sa?

Va­pah­ta­jan esi­merk­ki toi­sen ih­mi­sen koh­taa­mi­ses­ta on pu­hut­te­le­va. Ai­nut ti­lan­ne, jos­sa Jee­sus suh­tau­tui toi­seen ih­mi­seen ar­vos­te­le­vas­ti, jopa tuo­mit­se­vas­ti, oli tuon toi­sen ih­mi­sen vah­va oma­van­hurs­kaus tai epä­us­kon saar­na. Se ker­too sii­tä, et­tä Va­pah­ta­ja puo­lus­ti tin­ki­mät­tö­mäs­ti Raa­ma­tun mu­kais­ta us­koa ja op­pia. Muis­sa koh­taa­mi­sis­sa Jee­sus osoit­ti ar­mol­li­suut­ta ja lau­peut­ta. Näin ta­pah­tui, kun Pie­ta­ri oli kol­me ker­taa kiel­tä­nyt Va­pah­ta­jan­sa. Näin ta­pah­tui koh­taa­mi­ses­sa syn­ti­sen nai­sen kans­sa ja kes­kus­te­lus­sa ri­kok­sis­taan kuo­le­man­tuo­mi­on saa­neen ris­tin­ryö­vä­rin kans­sa – läs­nä oli ar­mol­li­suus ja esil­lä oli evan­ke­liu­min saar­na.

Van­ha kris­ti­nop­pi to­te­aa: ”Kun Ju­ma­la ar­mos­ta an­taa meil­le syn­tim­me an­teek­si, se syn­nyt­tää sy­dä­mis­säm­me rak­kaut­ta, kii­tol­li­suut­ta ja us­kon kuu­li­ai­suut­ta. Nämä saa­vat mei­dät pal­ve­le­maan Ju­ma­laa ja lä­him­mäi­si­äm­me.” (KO 85.) Jee­sus sa­noi syn­ti­ses­tä nai­ses­ta Si­mo­nin huo­nees­sa: ”Hän sai pal­jot syn­tin­sä an­teek­si, sen vuok­si hän pal­jon ra­kas­ti” (Luuk. 7:36–50).

Pyhä Hen­ki lah­joit­taa elä­vän us­kon syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen eva­ke­liu­min kaut­ta ja vai­kut­taa rak­kau­den Ju­ma­laan ja lä­him­mäi­siin. Täs­tä avau­tuu se nä­kö­a­la, et­tä suu­rin rak­kau­den osoi­tus tois­ta ih­mis­tä koh­taan to­teu­tuu sii­nä, kun ka­tu­val­le syn­ti­sel­le saar­na­taan syn­nit an­teek­si. Ja pa­ras lah­ja, jon­ka vä­lit­tä­mi­ses­sä voim­me ol­la mu­ka­na, on elä­vä us­ko.

Kim­mo Puo­li­tai­val

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 3/2015

Ku­vi­tus­ku­va: Mar­ket­ta Lu­mi­jär­vi