Eläm­me ajas­sa, jos­sa ar­mot­to­muus ja ko­vuus ovat li­sään­ty­neet. Ih­mis­ten kans­sa­käy­mi­sis­sä se nä­kyy sa­no­jen ta­sol­la: ”Tuo­ta en an­na kos­kaan an­teek­si!” Ar­mot­to­muus saa ai­kaan pa­huut­ta. Se il­me­nee muun mu­as­sa per­hei­den ha­jo­a­mi­se­na, kos­to­na teh­tyi­nä ri­kok­si­na ja va­ka­vim­mil­laan kat­ke­ruu­des­ta nou­se­va­na ter­ro­ris­mi­na.

Me kaik­ki tar­vit­sem­me ar­moa, joka on yk­si kris­til­li­sen us­kon pe­rus­kä­sit­teis­tä. Se on Ju­ma­lan syn­ti­sel­le ih­mi­sel­le osoit­ta­maa rak­kaut­ta, pa­ho­jen te­ko­jen eli syn­tien an­teek­si­an­ta­mis­ta. Raa­ma­tun mu­kaan ih­mi­nen pe­las­tuu ar­mos­ta. Pe­las­tus on lah­ja, jon­ka saam­me ot­taa us­kol­la vas­taan (Ef. 2:2–10).

Lut­he­rin ope­tus ar­mos­ta on yhä ajan­koh­tai­nen. Löy­det­ty­ään ar­mol­li­sen Ju­ma­lan Lut­her hyl­kä­si roo­ma­lais­ka­to­li­sen an­sio-opin. Hän opet­ti, et­tä pe­las­tus on mah­dol­lis­ta yk­sin ar­mos­ta, yk­sin us­kos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen täh­den. Jos pe­las­tus oli­si osit­tain­kin ih­mi­sen pon­nis­te­lu­jen tu­los, ei ky­sees­sä oli­si enää ar­mo vaan an­sio. ”Jos va­lin­ta ker­ran pe­rus­tuu ar­moon, se ei pe­rus­tu ih­mi­sen te­koi­hin – muu­ten­han ar­mo ei oli­si ar­mo” (Room. 11:6). Ar­mo ja teot ovat siis toi­sen­sa pois­sul­ke­via asi­oi­ta. Ris­tin­ryö­vä­ri ja tuh­laa­ja­poi­ka ovat hy­viä esi­merk­ke­jä sii­tä, mi­ten ih­mi­nen pe­las­tuu il­man an­si­oi­ta.

Ar­mo voi­daan ym­mär­tää myös vää­rin. Ajas­sam­me tar­vi­taan raa­ma­tul­lis­ta ope­tus­ta syn­nis­tä ja ar­mos­ta. Ar­mo ei ole pei­te, jon­ka al­le voi kät­keä syn­tis­tä elä­mää: ”On­ko mei­dän jat­ku­vas­ti teh­tä­vä syn­tiä, jot­ta ar­mo tu­li­si yhä suu­rem­mak­si? Ei tie­ten­kään. Kun ker­ran olem­me kuol­leet pois syn­nis­tä, kuin­ka voi­sim­me edel­leen elää sii­nä?” (Room. 6:1–2.)

Me em­me voi an­sai­ta pe­las­tus­ta, mut­ta voim­me sen me­net­tää. Ar­mo opet­taa mei­tä elä­mään Ju­ma­lan lap­si­na täs­sä maa­il­mas­sa: ”Ju­ma­lan ar­mo on näet il­mes­ty­nyt pe­las­tuk­sek­si kai­kil­le ih­mi­sil­le ja se kas­vat­taa mei­tä hyl­kää­mään ju­ma­lat­to­muu­den ja maa­il­mal­li­set hi­mot ja elä­mään hil­li­tys­ti, oi­ke­a­mie­li­ses­ti ja Ju­ma­laa kun­ni­oit­ta­en täs­sä maa­il­mas­sa” (Tit. 2:11–12).

Muu­an sa­nan­kuu­li­ja ker­toi, et­tä hän odot­taa saar­nas­sa sitä het­keä, kun pu­hu­ja al­kaa ju­lis­taa syn­te­jä an­teek­si. Tätä ju­lis­tus­ta mei­dän kaik­kien tar­vit­see kuul­la. Jee­sus opet­ti, et­tä kun olet­te teh­neet kai­ken, min­kä tei­dän tu­lee­kin teh­dä, sa­no­kaa, et­tä ”Olem­me ar­vot­to­mia pal­ve­li­joi­ta. Olem­me teh­neet vain sen, min­kä olem­me vel­vol­li­set te­ke­mään.” (Luuk. 17:10.) Jee­sus teki kai­ken mei­dän puo­les­tam­me. Hän täyt­ti koko vaa­ti­van lain. Hän kuo­li ris­til­lä jo­kai­sen ih­mi­sen syn­tien puo­les­ta.

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta maan pääl­lä on ar­mon val­ta­kun­ta, jo­hon kut­su­taan kaik­kia ar­moa kai­paa­via. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa an­ne­taan ar­mos­ta kaik­ki syn­nit an­teek­si. Sii­o­nin lau­luis­sa kuu­luu voi­mak­kaa­na Ju­ma­lan ar­mon ylis­tys: ”Uh­rin kal­le­him­man an­noit puo­les­ta­ni, ve­res vi­at­to­man ris­tin­kuo­los­sa­si. Isän lap­sek­si sain minä kel­vo­ton tul­la, si­nun an­si­os vain yhä tur­va on mul­la.” (Sl. 82:2.)

Ant­ti Paa­na­nen