Teks­ti ja ku­vat: Vau­la Es­ke­li

Is­tun kir­joit­ta­maan tä­män vuo­den en­sim­mäis­tä blo­gia. Olen juu­ri tul­lut pi­hal­ta lu­mi­töis­tä. Nii­tä on­kin saa­nut tääl­lä Poh­jan­maal­la teh­dä jou­lun ja tä­män vuo­den­vaih­teen ai­ka­na jo use­as­ti. Lu­mi­töi­tä teh­des­sä ai­ka ku­luu huo­maa­mat­ta, si­säl­le tul­les­sa on tyy­ty­väi­nen mie­li teh­dys­tä työs­tä ja ul­ko­na ole­mi­ses­ta.

Uu­den vuo­den al­ka­es­sa tu­lee väis­tä­mät­tä mie­leen ky­sy­mys “Mi­hin vii­me vuo­si hu­rah­ti?” Nyt lä­hes­tym­me tam­mi­kuun puol­ta­vä­liä ja olem­me saa­neet ope­tel­la kir­joit­ta­maan uut­ta vuo­si­lu­kua.

Leh­det tun­tui­vat lop­pu­vuo­des­ta ole­van täyn­nä kir­joi­tuk­sia sii­tä, kuin­ka ot­taa uu­si vuo­si vas­taan ja teh­dä suun­ni­tel­mia tu­le­vai­suu­den va­ral­le. Luin ar­tik­ke­lin, jos­sa neu­vot­tiin va­raa­maan enem­män ai­kaa lä­hei­sil­le ja per­heel­le. Vaih­ta­maan ter­veel­li­sem­pään ruo­ka­va­li­oon ja li­sää­mään ter­veyt­tä edis­tä­viä har­ras­tuk­sia. Vä­hen­tä­mään soh­val­la lö­hö­ä­mis­tä sekä pu­he­li­men ja so­si­aa­li­sen me­di­an se­lai­lua.

Ar­tik­ke­li toi esil­le myös il­mi­ön, jon­ka voi ha­vai­ta jou­lun­py­hien men­tyä ohit­se: ha­lus­ta aloit­taa jo­kin uu­si har­ras­tus tai ryh­tyä opet­te­le­maan jo­tain uut­ta asi­aa. Kaik­kien näi­den li­säk­si moni poh­tii, mi­ten voi­si pääs­tää ir­ti jos­tain huo­nos­ta ta­vas­ta, eh­kä myös ha­lua ym­mär­tää tä­män ajan haas­tei­ta ja yrit­tää vä­hen­tää ko­ro­naan liit­ty­viä kat­ke­ria aja­tuk­sia.

Olet­ko sinä mah­dol­li­ses­ti lis­tan­nut it­sel­le­si tär­kei­tä asi­oi­ta vai kuu­lut­ko nii­hin, joi­den elä­mä jat­kuu il­man mi­tään suu­rem­pia ta­voit­tei­ta tai lis­to­ja – mikä on muu­ten ihan hyvä vaih­to­eh­to? Ei ole syy­tä stres­sa­ta lii­al­li­sel­la teh­tä­vä­lis­tal­la.

Vuo­den­vaih­tees­sa ajan ku­lu­mi­nen konk­re­ti­soi­tuu ja voim­me to­de­ta, et­tä taas on vuo­si ta­ka­na ja uu­si al­ka­nut. Vuo­den päät­ty­es­sä moni pa­laa men­nee­seen käy­den läpi ku­lu­neen vuo­den ta­pah­tu­mia ja miet­tii sa­mal­la myös tu­le­vaa vuot­ta ja ken­ties uu­den vuo­den lu­pauk­sia ja toi­vei­ta.

Ai­kaa hah­mo­tet­ta­es­sa pu­hu­taan men­nees­tä ajas­ta, tu­le­vai­suu­des­ta eli eteen­päin me­ne­mi­ses­tä sekä vuo­den kier­to­kul­kuun liit­ty­väs­tä syk­li­syy­des­tä. Tätä teks­tiä poh­ties­sa­ni ja ny­ky­het­ken ti­lan­net­ta miet­ties­sä­ni jou­dun väis­tä­mät­tä käy­mään läpi myös sitä, mi­ten pan­de­mia vai­kut­taa mei­hin kaik­kiin.

Täl­lä het­kel­lä elä­mä tun­tuu ku­tis­tu­neen enem­män pai­kal­laan py­sy­väk­si, mikä nä­kyy esi­mer­kik­si työn ja va­paa-ajan ra­ken­tu­mi­ses­sa. Ar­ki­päi­väi­set, va­paa-ai­kaan tai työ­hön kuu­lu­vat asi­at ei­vät kaik­ki enää ole­kaan mah­dol­li­sia joh­tu­en esi­mer­kik­si ti­la­ra­joi­tuk­sis­ta ja so­si­aa­lis­ten kon­tak­tien vä­he­ne­mi­ses­tä. Tu­le­vai­suu­den nä­ky­mät muut­tui­vat epä­var­moik­si ja eri­lai­sik­si kuin mitä olim­me odot­ta­neet. Mo­nen koh­dal­la esi­mer­kik­si suun­ni­tel­mat työs­sä tun­tu­vat ulot­tu­van vain seu­raa­vaan vi­de­o­pa­la­ve­riin tai kah­vi­tau­koon as­ti.

Pan­de­mi­an myö­tä olem­me pa­rin edel­li­sen vuo­den ai­ka­na elä­neet ajoit­tain hy­vin ra­joi­te­tus­ti ja moni asia on jää­nyt to­teu­tu­mat­ta. Ku­lu­nut vuo­si ei men­nyt­kään niin kuin it­se olim­me suun­ni­tel­leet ja toi­vo­neet. Mei­dät on py­säy­tet­ty sen to­si­a­si­an ää­rel­le, et­tä kaik­ki ei ole omis­sa kä­sis­säm­me. Vuo­det ovat ol­leet mo­nel­la ta­paa opet­ta­vai­sia. Ne ovat pi­tä­neet si­säl­lään mon­ta oi­val­lus­ta sii­tä, mikä elä­mäs­sä on tär­kein­tä ja ta­voi­tel­ta­vaa. On ol­lut ai­kaa miet­tiä omaa elä­män­kul­kua.

Kun ym­pä­ril­lä moni asia tun­tuu ra­pis­tu­van, on ole­mas­sa kui­ten­kin yk­si, mikä py­syy va­kaa­na ja mi­hin saam­me tur­va­ta syn­kim­pi­nä­kin het­ki­nä: ajoit­tai­sen epä­var­muu­den kes­kel­lä olen ha­lun­nut luot­taa sii­hen var­je­luk­seen, joka an­net­tu on meil­le jou­lun lah­jas­sa. Se tuo va­lon vuo­den jo­kai­seen päi­vään.

Mie­lee­ni muis­tu­vat erääs­sä jou­lun al­la esi­te­tys­sä lau­lu­ti­lai­suu­des­sa lau­let­tu lau­lu ja eri­tyi­ses­ti sen toi­sen sä­keis­tön sa­nat: “Kii­tä­vi ai­ka, vie­räh­tä­vät vuo­det, mies­pol­vet vai­pu­vat un­ho­laan. Kir­kas­na ai­na sie­lu­jen lau­lun tai­vai­nen soin­tu säi­lyy vaan.” (VK 30:2.) Sil­loin, kun elä­mä ei mene niin kuin it­se oli­sin ha­lun­nut sen me­ne­vän, saan loh­tua seu­raa­vis­ta sa­nois­ta: ”Her­ral­le yk­si päi­vä on kuin tu­hat vuot­ta ja tu­hat vuot­ta kuin yk­si päi­vä. Ei Her­ra vit­kas­te­le täyt­tä­es­sään lu­paus­taan, vaik­ka hän joi­den­kin mie­les­tä on myö­häs­sä.” (2. Piet. 3:8–9.)

Al­ka­neen vuo­den tär­keim­pä­nä asi­a­na jou­lun sa­no­ma opas­taa mei­tä et­si­mään to­del­lis­ta rau­haa ja vah­vaa poh­jaa elä­mäl­lem­me. Sama sa­no­ma elää yhä, ja se voi lä­hes­tyä si­nu­a­kin, joka juu­ri nyt mie­tit oman elä­mä­si tar­koi­tus­ta. Tuos­sa sa­no­mas­sa on tä­män­kin ajan sy­vin ole­mus, joka vai­kut­taa jou­lun jäl­keen­kin. Se kor­jaa rik­kou­tu­nut­ta elä­mää ja tuo va­loa le­vot­to­man maa­il­man kes­kel­le.