Vein tyt­tä­ren seu­ra­kun­nan ker­hoon. Siel­lä an­net­tiin lo­ma­ke, jon­ka avul­la tu­li­si ar­vi­oi­da lap­sen var­hais­lap­suut­ta. Pi­täi­si miet­tiä, mit­kä ovat lap­sen vah­vuu­det ja mis­sä hän tar­vit­see tu­kea. Yh­des­sä teh­täi­siin ih­mis­suh­de­kart­ta ja poh­dit­tai­siin, ket­kä ovat tär­kei­tä hen­ki­löi­tä lap­sen elä­mäs­sä. Tä­män lo­mak­keen poh­jal­ta kes­kus­tel­tai­siin myö­hem­min ker­ho-oh­jaa­jien kans­sa.

Kun kä­ve­lin oves­ta ulos pa­pe­rit kä­des­sä­ni, en­sim­mäi­nen re­ak­ti­o­ni oli pie­ni huo­kaus. Olin vas­ta käy­nyt yh­den lap­sen kans­sa kou­lu­lää­kä­ril­lä, toi­sen kans­sa ter­veys­tar­kas­tuk­ses­sa ja use­am­man ker­ran ham­mas­lää­kä­ris­sä. Oli laa­dit­tu HOJKS eli hen­ki­lö­koh­tai­nen ope­tuk­sen jär­jes­tä­mis­tä kos­ke­va suun­ni­tel­ma. Oli ol­lut usei­ta käyn­te­jä neu­vo­las­sa, käy­ty di­a­be­tes­po­lil­la ja las­ten en­dok­ri­no­lo­gil­la, suun­ni­tel­tu yh­den lap­sen jat­ko­tut­ki­muk­sis­ta ja täy­tet­ty lu­ke­mat­to­mia pa­pe­rei­ta. Kun on iso per­he, huo­mi­o­ta tar­vit­see moni.

Muu­ta­ma päi­vä sit­ten olin lu­ke­nut Ylel­tä kos­ket­ta­van uu­ti­sen. Sii­nä ker­rot­tiin ty­tös­tä, joka oli saa­nut pik­ku­vel­jen. Tämä vas­ta­syn­ty­nyt vau­va oli so­kea, ja hä­nel­tä puut­tui nenä. Vau­val­la oli har­vi­nai­nen BAM-synd­roo­ma. Iso­sis­ko koki, et­tä elä­mä muut­tui ker­ta­hei­tol­la. Moni ar­jen yh­tei­nen asia jäi pois, ja sa­nat, joi­ta hä­nel­le oli en­nen lau­sut­tu jäi­vät sa­no­mat­ta. Hän ei enää kuul­lut, kuin­ka iha­na lap­si hän oli, kun van­hem­pien kaik­ki voi­ma­va­rat me­ni­vät pie­nen po­jan hoi­ta­mi­seen.

Kir­joi­tus py­säyt­ti. Luin sen ker­ran ja sit­ten vie­lä toi­sen­kin ker­ran. Mei­dän­kin per­hees­säm­me on eri­tyis­lap­sia, ja tämä ai­he on mo­nes­ti mie­ti­tyt­tä­nyt. Mi­ten ku­kin lap­si ko­kee ti­lan­teem­me?

Mie­tin, et­tä eh­kä nyt on to­del­la tar­peen py­säh­tyä tä­män pie­nen ker­ho­lai­sen koh­dal­le ja miet­tiä, mitä juu­ri hän tar­vit­see. Kat­soa sy­väl­le si­ni­siin sil­miin ja yrit­tää ym­mär­tää hä­nen sie­lun­mai­se­man­sa ja an­taa hä­nel­le ti­laa ker­toa asi­at niin kuin hän ne oi­ke­as­ti ko­kee.

Las­ten kuor­mit­tu­mi­nen ei kos­ke pel­käs­tään per­hei­tä, jois­sa on eri­tyis­lap­sia. Elä­mäs­sä voi ol­la mo­nen­lai­sia stres­si­nai­heut­ta­jia, jot­ka nä­ky­vät lap­sis­sam­me. Van­hem­man tai lap­sen va­ka­va sai­ras­tu­mi­nen, työt­tö­myys, lä­hei­sen kuo­le­ma, ta­lou­del­li­nen ah­din­ko tai vau­van syn­ty­mä voi­vat tuo­da per­hee­seen stres­siä ja vie­dä voi­mia.

Lap­set ovat vii­sai­ta olen­to­ja. He yleen­sä tie­tä­vät pal­jon enem­män kuin mitä me van­hem­mat luu­lem­me. He ovat var­sin hy­vin pe­ril­lä per­heen asi­ois­ta. On­kin syy­tä poh­tia, luo­daan­ko per­hees­sä kes­kus­te­le­va kult­tuu­ri, jos­sa näis­tä vai­keis­ta­kin asi­ois­ta saa pu­hua vai vai­e­taan­ko asi­ois­ta ja ole­te­taan, et­tä kaik­ki on hy­vin. Pu­hu­taan­ko kai­kes­ta muus­ta, mut­ta ei sii­tä, mi­ten meil­lä me­nee?

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten eräs lap­sis­tam­me oi­rei­li. Huo­li hä­nes­tä tun­tui sy­dä­mes­sä­ni ihan fyy­si­ses­ti. Tuli pa­kot­ta­va tar­ve teh­dä asi­al­le jo­tain. Olin mon­ta vuot­ta ai­kai­sem­min it­se­kin ko­ke­nut uu­pu­mus­ta ja tie­sin, kuin­ka ah­dis­ta­vaa on ol­la ah­dis­tu­nut. Olin op­pi­nut mon­ta kei­noa vuo­sien var­rel­la ja olin myös huo­man­nut et­tä en­na­koin­ti on ai­na hel­pom­pi vaih­to­eh­to kuin re­a­goin­ti. Ajat­te­len, et­tä tämä en­na­koin­ti vaa­tii van­hem­mal­ta eh­do­ton­ta re­hel­li­syyt­tä.

Teim­me ko­to­na pie­niä ar­ki­sia muu­tok­sia. Pis­tim­me uu­sik­si nuk­ku­ma­jär­jes­tyk­sen, joka rau­hoit­ti il­ma­pii­riä ja vä­hen­si rii­dan­poi­ka­sia. Ja kos­ka nuk­ku­maan me­ne­mi­nen oli haas­ta­vaa täl­le lap­sel­le, hä­nel­le an­net­tiin lupa hip­siä ta­kai­sin ala­ker­taan sen jäl­keen, kun talo rau­hoit­tui.

Seu­raa­va puo­li vuot­ta meni niin, et­tä lap­si tuli joka il­ta jut­te­le­maan usein isän ja jos­kus äi­din­kin kans­sa. Vie­tet­tiin ai­kaa yh­des­sä ja har­joi­tel­tiin ren­tou­tu­mis­ta. Has­su­tel­tiin ja kat­sot­tiin kis­sa­vi­de­oi­ta Yo­u­tu­bes­ta. Jos­kus ju­tel­tiin kou­lus­ta ja elä­mäs­tä ja sii­tä, kuin­ka elä­mä kan­taa, kun sii­hen luot­taa.

Pik­ku­hil­jaa nämä pie­net il­ta­ky­lät har­ve­ni­vat ja hip­si­jä jäi­kin omaan sän­kyyn, kun uni tuli niin kuin muil­le­kin lap­sil­le. Jos­sain vai­hees­sa jut­te­lin kou­lu­ter­vey­den­hoi­ta­jan ja opet­ta­jan kans­sa, jot­ta he tie­täi­si­vät mis­sä men­nään ja oli­si­vat val­mii­ta aut­ta­maan, jos sen ai­ka tu­li­si.

On­nek­si täs­tä ajas­ta on jo ku­lu­nut use­am­pi vuo­si. Vaik­ka tämä ko­ke­mus on var­mas­ti pien­tä sen rin­nal­la mitä moni muu on ko­ke­nut, se he­rät­ti mei­tä van­hem­pia miet­ti­mään las­tem­me hen­kis­tä hy­vin­voin­tia. Muis­tam­me­ko van­hem­pi­na ol­la tar­peek­si herk­kiä ja myös re­hel­li­siä sil­le, et­tä ovat­ko lap­sem­me stres­saan­tu­nei­ta ja kuor­mi­tam­me­ko me hei­tä omil­la toi­min­ta­ta­voil­lam­me? Ku­kaan ei var­mas­ti tar­koi­tuk­sel­la jätä tois­ta las­ta vä­hem­mäl­le huo­mi­ol­le, mut­ta näin voi jos­kus kui­ten­kin käy­dä.

Ei mei­dän tar­vit­se ol­la mi­tään su­per­van­hem­pia. Riit­tä­vän hyvä on tar­peek­si hyvä. Kun van­hem­mat ker­to­vat asi­ois­ta lap­sil­le ym­mär­ret­tä­väs­ti, lap­sen ta­sol­la ja re­hel­li­ses­ti, he­kin us­kal­ta­vat tul­la ky­sy­mään ja pu­hu­maan. Näin kes­kus­te­lu usein hel­pot­tuu, kun van­hem­pi on an­ta­nut esi­mer­kil­lään lu­van pu­hua. Täl­löin on myös luon­te­vaa ker­toa sii­tä, et­tä asi­at ovat Ju­ma­lan kä­des­sä, mei­dän ei tar­vit­se pe­lä­tä, vaan saam­me luot­taa sii­hen, et­tä mei­tä kan­ne­taan.