Mark­ku Ka­mu­la

Su­vi­kuu­kau­den taas alet­tua aja­tuk­set kään­ty­vät yhä use­am­min Su­vi­seu­roi­hin. Ne­hän ovat ai­van koh­ta!

Var­hai­sim­mis­sa su­vi­seu­ra­muis­tois­sa­ni is­tum­me hel­tei­se­nä ke­sä­päi­vä­nä pir­tis­sä. Ra­dio on nos­tet­tu kes­kei­sel­le pai­kal­le, niin et­tä kuu­lu­vuus on taat­tu. Isä ja äi­ti kuun­te­le­vat va­ka­vi­na, isä hie­man eteen­päin ku­mar­tu­nee­na ja äi­ti kei­nu­tuo­lin sel­kä­no­jaan no­jau­tu­nee­na, vä­lil­lä pie­nen vauh­din pot­kais­ten. Van­hem­pie­ni hil­jai­ses­sa ole­muk­ses­sa on kai­paus­ta. Sa­mal­la ais­tin kii­tol­li­suut­ta sii­tä, mitä ra­di­os­ta kuu­lem­me. It­se en oi­kein tie­dä, mis­tä on kyse. Sel­väs­ti jos­tain hy­vin mer­kit­tä­väs­tä.

Lu­ke­maan opit­tu­a­ni luin Päi­vä­mie­hes­tä ar­tik­ke­lei­ta Su­vi­seu­rois­ta. Kat­se­lin pit­kään mus­ta­val­koi­sia ku­via suu­res­ta val­koi­ses­ta tel­tas­ta. Se sa­mas­tui aja­tuk­sis­sa­ni lä­hin­nä pil­veen, kos­ka en ol­lut näh­nyt mil­loin­kaan mi­tään vas­taa­vaa.

En­sim­mäi­sen ker­ran pää­sin Su­vi­seu­roi­hin juu­ri eka­luo­kal­ta pääs­ty­ä­ni. Su­vi­seu­rat oli­vat sil­loin Ka­jaa­nis­sa. Kä­vim­me seu­rois­sa päi­vä­sel­tään, eh­kä aa­mu- ja il­ta­lyp­syn vä­lis­sä, tai sit­ten van­him­mat vel­je­ni jär­jes­ti­vät isäl­le ja äi­dil­le va­paa­il­lan. Pö­sön pen­kit ja pe­rä­kont­ti­kin oli­vat täyn­nä eri-ikäi­siä si­sa­ruk­sia. Mat­kal­la puh­jen­nut ren­gas säi­käyt­ti – tä­hän­kö jäi seu­ra­mat­kam­me? Pe­ril­le kui­ten­kin sel­vit­tiin. Pit­kä­hei­näi­sel­lä ken­täl­lä ta­pah­tu­nut eväs­lei­pien syön­ti, seu­rois­sa os­tet­tu jää­te­lö­tuut­ti, suu­ri ih­mis­ten jouk­ko ja seu­ra­telt­ta jäi­vät lu­jas­ti mie­lee­ni. Vie­lä­kin aja­tuk­sii­ni pa­laa ken­täl­lä kai­ku­jen lail­la ker­tau­tu­va puhe ja lau­lu. Vain Su­vi­seu­rois­sa voi ol­la sel­lais­ta!

Ka­jaa­nin jäl­keen aloin pääs­tä Su­vi­seu­roi­hin tois­tu­vas­ti, aluk­si van­him­man sis­ko­ni per­heen mu­ka­na ja myö­hem­min muu­ten­kin. Seu­roi­hin läh­te­mis­tä suun­ni­tel­tiin tii­viis­ti heti kou­lu­jen päät­ty­mi­sen jäl­keen. Mil­lä seu­roi­hin pääs­tään ja ke­nen kans­sa läh­de­tään? Mis­sä ma­joi­tu­taan – saan­ko tel­tan lai­nak­si vai voi­daan­ko os­taa oma telt­ta? Ker­ke­än­kö tie­na­ta ra­haa mat­kaa ja ruo­kai­lu­ja var­ten vai voi­vat­ko van­hem­mat an­taa osan ra­hois­ta? Al­ku­ke­sän ra­han­han­kin­ta­kei­no­ja oli vä­hän, tär­keim­piä oli­vat män­nyn tai­mien kou­li­mi­nen ja apu­lan­ta­säk­kien ke­rää­mi­nen. Ra­hat tai­si­vat tul­la ai­ka­naan 4H-ker­hon kaut­ta, mut­ta var­maan van­hem­pien lom­pa­kos­ta ne su­vi­seu­ra­ra­hat saa­tiin. Yleen­sä asi­at jo­ten­kin jär­jes­tyi­vät ja seu­roi­hin pääs­tiin.

Nii­tä­kin ke­siä on ol­lut, et­tä Su­vi­seu­roi­hin ei ole pääs­ty. Erään ker­ran hoi­te­lin vel­jie­ni kans­sa lyp­sy­kar­jaa niin, et­tä van­hem­pa­ni pää­si­vät seu­roi­hin. Se tun­tui ai­van hy­väl­tä! Eh­kä kaik­kein kir­pai­se­vin ko­ke­mus oli vuo­den 1993 Hau­ki­pu­taan seu­ro­jen ai­ka­na. Vie­lä sii­hen­kin ai­kaan vies­ti­mis­tä tuli ai­no­as­taan sun­nun­tain kak­si ra­di­o­saar­naa. Asuim­me Kot­kas­sa, ja olin pa­pe­ri­teh­taan aa­mu­vuo­ros­sa. Heti vuo­ron pää­tyt­tyä kii­reh­din juos­ten park­ki­pai­kal­le ja ava­sin ra­di­on. Kuu­lin pu­hu­jan aa­me­nen, lop­pu­juon­non ja seu­ra­kan­san sy­dä­mis­tä nou­se­van lau­lun. Kyy­ne­let pu­ris­tui­vat sil­mä­kul­mii­ni, koin sil­lä het­kel­lä ole­va­ni ai­van yk­sin ja hy­lät­ty.

Su­vi­seu­rois­ta tuli kui­ten­kin nuo­ren per­heem­me jo­ka­ke­säi­nen jut­tu, ja lap­sem­me op­pi­vat pi­tä­mään nii­tä ai­van yh­tä rak­kai­na ja tär­kei­nä kuin me van­hem­mat­kin. Kuu­si vuot­ta nois­ta ”park­ki­paik­ka­su­vik­sis­ta” van­hin lap­sis­tam­me oli jo iso poi­ka, en­sim­mäi­nen kou­lu­vuo­si ta­ka­naan. Hän pak­ka­si päät­tä­väi­ses­ti lauk­kun­sa ja il­moit­ti läh­te­vän­sä vaik­ka yk­sin Kok­ko­lan su­vik­siin. Kyy­ti jär­jes­tyi­kin Hel­sin­gis­tä Lah­den kaut­ta aja­vien su­ku­lais­poi­kien mu­ka­na, ja mum­mu ja pap­pa lu­pa­si­vat huo­leh­tia nuo­res­ta seu­ra­mat­ka­lai­ses­ta. Me muut – van­hem­mat, ko­to­na ole­vat pik­ku­sis­ko ja -veli ja sai­raa­las­sa ole­va pie­nin sis­ko – jäim­me pois. Kä­vim­me sun­nun­tai­aa­mu­na hoi­ta­mas­sa pien­tä Lyy­di­aa sai­raa­las­sa ja me­nim­me sit­ten ko­tiin. Kä­det tois­tem­me ym­pä­ril­lä, lap­set vä­lis­säm­me, kuun­te­lim­me ra­di­o­seu­rat sän­gys­sä maa­ten. Kai­paus tois­ten us­ko­vais­ten luok­se oli voi­ma­kas, mut­ta toi­saal­ta koim­me, et­tä näis­sä seu­rois­sa paik­kam­me on juu­ri täs­sä.

Taas men­tiin muu­ta­mia vuo­sia niin, et­tä seu­roi­hin pääs­tiin koko po­ru­kal­la. Per­heem­me pää­lu­ku kas­voi pik­ku­hil­jaa, ja joka seu­rois­sa oli joku rat­tais­sa tai vau­nuis­sa työn­nel­tä­vä. Näin jat­kui, kun­nes tul­tiin mei­dän per­heem­me ta­lon­ra­ken­nus­ke­sään, jol­loin Su­vi­seu­rat jär­jes­tet­tiin Ni­va­las­sa. Otin ta­lon ra­ken­ta­mi­sen il­mei­ses­ti lii­an to­sis­sa­ni, kos­ka jou­duin jo­noon, jon­ka toi­ses­sa pääs­sä suo­ri­tet­tiin sel­kä­leik­kauk­sia. Asun­to­au­ton vuok­raus­ra­hat oli raa­vit­tu ko­koon ja au­to va­rat­tu, jo­ten ei tul­lut kuu­loon­kaan jät­tää seu­ra­mat­kaa vä­liin. Oli vain sel­lai­nen on­gel­ma, et­tä minä en voi­nut is­tua muu­ta­maa het­keä pi­dem­pään. Niin­pä vai­mo jät­ti mi­nul­le ka­ve­rik­si vii­si­vuo­ti­aan tur­va­mie­hen, pak­ka­si muun per­heen au­toon ja mat­kus­ti Ni­va­laan.

Jäl­keen­päin hän on ker­to­nut, min­kä­lais­ta neu­vok­kuut­ta vii­den lap­sen kans­sa reis­saa­mi­nen oli vaa­ti­nut. Isom­mat oli­vat ym­mär­tä­neet ti­lan­teen vaa­ti­muk­set hy­vin, mut­ta puo­li­tois­ta­vuo­ti­aan po­jan kans­sa oli ol­lut hie­man haas­tei­ta. Ute­li­as ja ak­tii­vi­nen poi­ka kar­kai­li jat­ku­vas­ti, ja äi­dil­lä oli pel­ko hä­nen huk­kaan jou­tu­mi­ses­taan. Lo­pul­ta äi­ti oli pu­ke­nut lap­sen tur­va­val­jai­siin, ja näin poi­ka pää­si te­ke­mään ra­ja­tul­la alu­eel­la tur­val­li­sia tut­ki­mus­mat­ko­ja.

Vaik­ka Su­vi­seu­roi­hin läh­te­mi­nen on mo­nil­le ke­sän ko­ho­koh­ta, seu­rat ei­vät ole us­ko­mi­sen koh­de ei­vät­kä edel­ly­tys. Oli­pa seu­rois­sa pai­kal­la tai ei, niin niis­tä vä­lit­ty­vän sa­no­man saa us­koa oma­koh­tai­ses­ti. On ai­van kä­sit­tä­mät­tö­män suu­ri asia, kun tätä sa­no­maa voi­daan kuun­nel­la ny­ky­ään mis­sä vain ja mo­nil­la eri kie­lil­lä.

Tänä vuon­na omaa Su­vi­seu­roi­hin val­mis­tau­tu­mis­ta­ni on sä­vyt­tä­nyt pari eri­tyis­tä asi­aa. En­sin­nä­kin Lah­den Rau­ha­nyh­dis­tys ja kah­dek­san muu­ta rau­ha­nyh­dis­tys­tä ovat Su­vi­seu­ro­jen jär­jes­te­ly­vas­tuus­sa kol­men vuo­den pääs­tä. Aluk­si jär­jes­te­lyt ete­ne­vät hi­taas­ti, ja asia kos­kee vain pien­tä jouk­koa – olen saa­nut ol­la täs­sä mu­ka­na. Neu­vot­te­lui­den, ko­kous­ten, pää­tös­ten ja tie­dot­ta­mi­sen myö­tä asia al­kaa kos­kea yhä use­am­pia ja sit­ten koko Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen vä­keä.

Toi­nen asia, jos­sa arat ja pe­lok­kaat­kin aja­tuk­se­ni tuon tuos­ta vii­väh­tä­vät, on Su­vi­seu­ro­jen per­jan­tai-il­las­sa. Ava­tun Raa­ma­tun ää­rel­lä ha­lu­an ol­la vä­lit­tä­mäs­sä loh­dul­lis­ta, kut­su­vaa ja an­teek­si­an­ta­vaa sa­no­maa. Tämä evan­ke­liu­mi Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta on vie­lä­kin ker­to­mi­sen ar­voi­nen uu­ti­nen. Tätä evan­ke­liu­mia on vä­li­tet­ty jo tu­han­sia vuo­sia ja vä­li­te­tään niin kau­an kuin se on mah­dol­lis­ta. Nyt on mei­dän työ­vuo­rom­me.