Mark­ku Ka­mu­la

Se oli aa­mus­ta kat­so­en ai­van ta­val­li­nen päi­vä. En edes muis­ta, kuin­ka ta­val­li­nen. Nyt, kun sii­tä on mel­ko tar­kal­leen 20 vuot­ta ai­kaa, sitä voi­si vä­hän muis­tel­la.

Var­maan luin aa­mul­la Ete­lä-Suo­men Sa­no­mat kah­vi­ku­pin yli, aut­te­lin lap­sia aa­mu­toi­mis­sa ja eh­kä vein pie­nim­piä kou­luun. Sen muis­tan, et­tä työ­pai­kal­la lai­toin tuo­te­mal­le­ja salk­kuun asi­a­kas­käyn­tiä var­ten ja tar­kis­tin, et­tä ky­nät, pa­pe­rit yn­nä muut tar­peet ovat mu­ka­na. Sii­nä tou­hu­tes­sa pu­he­lin soi.

Soit­ta­ja oli rau­ha­nyh­dis­tyk­sen joh­to­kun­nan pu­heen­joh­ta­ja, joka ter­veh­ti­mi­sen jäl­keen meni suo­raan asi­aan ky­sy­en, so­pi­si­ko hä­nen ja erään toi­sen joh­to­kun­nan jä­se­nen tul­la il­lal­la käy­mään ky­läs­sä. Lu­pa­sin, et­tä kyl­lä­hän se käy. Vai oli­sin­ko muka voi­nut sa­noa, et­tä ei käy? Sa­mal­la al­koi­vat aja­tuk­set rul­la­ta sel­lais­ta vauh­tia, et­tä har­va pu­he­lu on mois­ta ai­heut­ta­nut. Vat­saa­ni al­koi vään­tää ai­van to­sis­saan. Poh­din kuu­mei­ses­ti, olen­ko teh­nyt jo­tain sel­lais­ta pa­haa, et­tä muut­kin sen tie­tä­vät ja et­tä se on niin suu­rek­si pa­hen­nuk­sek­si, et­tä joh­to­kun­ta on päät­tä­nyt lä­hes­tyä mi­nua.

Aja­tus­myl­ler­ryk­ses­tä huo­li­mat­ta mi­nun oli pak­ko läh­teä so­vi­tul­le asi­a­kas­käyn­nil­le. Pa­neu­duin työ­hö­ni täy­sil­lä, käyn­ti oli oi­kein mu­ka­va ja joh­ti myön­tei­seen lop­pu­tu­lok­seen.

Kun aje­lin il­lem­mal­la ko­tia koh­ti, al­koi aja­tus­myl­ly taas pyö­riä. Löy­sin oi­ke­as­taan vain yh­den mah­dol­li­sen syyn, mik­si vel­jet tu­le­vat, ei­kä se syy saa­nut vat­saa­ni rau­hoit­tu­maan. Ker­roin heti vai­mol­le­ni tu­le­vas­ta vie­rai­lus­ta. Hän­kin va­lah­ti sa­nat­to­mak­si ja tai­si ar­va­ta huo­mat­ta­vas­ti mi­nua no­pe­am­min, mis­tä on kyse.

Kun he sit­ten tu­li­vat, is­tah­dim­me las­ten ma­kuu­huo­nee­seen saa­dak­sem­me ol­la het­ken rau­has­sa sul­je­tun oven ta­ka­na. Vel­jet ker­toi­vat, et­tä joh­to­kun­nas­sa on pää­tet­ty kut­sua li­sää pu­hu­jia, ja minä olen yk­si heis­tä. Sii­nä vai­hees­sa tun­ne­pa­to­ni mur­tui ja pääs­ti kyy­ne­let yli. It­kin to­vin voi­mat­ta sa­noa yh­tään mi­tään.

Sain sit­ten sa­not­tua, et­tä en us­kal­la kiel­täy­tyä. Päät­te­lin jo­ten­kin sii­hen mal­liin, et­tä jos Tai­vaan Isä on tä­män asi­an ta­ka­na, minä en us­ko­ni säi­lyt­tä­en voi kiel­täy­tyä. Juo­tiin vel­jien kans­sa kah­vit, ju­tel­tiin. Olin it­se­kin jo vä­hän ta­soit­tu­neem­mas­sa mie­len­ti­las­sa. Il­man noi­ta kah­ve­ja­kin oli­sin val­vo­nut suu­rim­man osan seu­raa­vas­ta yös­tä, mut­ta tu­li­pa­han joka ta­pauk­ses­sa hy­vin val­vot­tu yö.

Ta­ju­sin ai­ka pian, et­tä Raa­ma­tus­ta­han ne vel­jet seu­rois­sa pu­hu­vat, ei­kä mi­nul­la­kaan ole mui­ta vaih­to­eh­to­ja. Hä­tään­nyin li­sää – en­hän minä juu­ri tun­te­nut Raa­mat­tua. Rip­pi­kou­lus­sa sitä oli tut­kit­tu, mut­ta sii­tä oli ai­kaa. Lu­ki­os­sa luin kaik­ki us­kon­non kurs­sit, siel­lä kir­joi­tin yh­den pit­kän es­seen ai­hees­ta Jee­sus – Ju­ma­la ja ih­mi­nen, mut­ta sii­hen­pä Raa­ma­tun tut­ki­mi­nen oli jää­nyt­kin. Seu­rois­sa olin kyl­lä kuun­nel­lut, su­ju­vas­ti ja yleen­sä mie­lel­lä­ni, mut­ta huo­ma­sin ol­lee­ni unoh­ta­vai­nen kuu­li­ja.

Otin jo sa­ma­na il­ta­na Bib­li­an il­ta­lu­ke­mi­sek­si. Vai­mo­ni oli os­ta­nut sen mi­nul­le muu­ta­maa vuot­ta ai­em­min. Pää­tin aloit­taa Uu­den tes­ta­men­tin alus­ta. Luin evan­ke­liu­mit, Apos­to­lien teot ja kir­jeet ai­ka kyy­tiä pa­riin ker­taan; sii­nä ei mon­taa il­taa men­nyt. Huo­ma­sin ai­ka pian myös sen, et­tä mi­nus­ta ei tule kos­kaan sel­lais­ta pu­hu­jaa, joka si­tee­rai­si pit­kiä teks­te­jä ul­ko­muis­tis­ta.

Oli lu­ke­mi­ses­ta kui­ten­kin pal­jon hyö­tyä. Raa­ma­tun ko­ko­nai­suus hah­mot­tui, ja sain ko­kea ai­toa löy­tä­jän iloa. Mo­net kuu­le­ma­ni seu­ra­pu­heet, tai osa niis­tä, al­koi­vat elää uu­des­taan. Suo­ras­taan hät­käh­din, kun luin sa­nat ”ke­tuil­la ovat luo­lat ja tai­vaan lin­nuil­la pe­sät; mut­ta ei ih­mi­sen Po­jal­la ole, ku­hun­ka hän pään­sä kal­lis­taa” (Luuk. 9:58). Ta­ju­sin et­tä hei, tämä on täs­sä ja minä kuu­lin tä­män Ii­sal­men su­vi­seu­rois­sa.

Myö­hem­min aloi­tin myös Van­han tes­ta­men­tin sys­te­maat­ti­sen lu­ke­mi­sen, mut­ta se urak­ka on vie­lä­kin kes­ken. On­han täs­sä ai­kaa…

Joh­to­kun­nan vel­jien kans­sa oli so­vit­tu, et­tä em­me pu­he­le täs­tä pu­hu­jak­si­kut­su­mi­sa­si­as­ta vie­lä jul­ki­ses­ti, kos­ka asia esi­te­tään seu­ro­jen yh­tey­des­sä kool­la ole­val­le seu­ra­kun­nal­le myö­hem­min. Oli muu­ten pit­kiä viik­ko­ja! Seu­rois­sa käy­des­sä tun­tui, et­tä kaik­ki tui­jot­ta­vat, et­tä sii­nä se me­nee, pu­hu­ja­kan­di­daat­ti. En sit­ten tie­dä, tie­si­vät­kö he. Sa­lai­suuk­sil­la kun on ta­pa­na pal­jas­tua.

Olin vä­hän vä­liä pik­ku pa­nii­kis­sa, kun uu­si to­del­li­suus pul­pah­te­li mie­leen. Pel­kä­sin, et­tä voin­ko hoi­taa tuo­ta teh­tä­vää täl­lai­se­na – joko mi­nun on muu­tut­ta­va pa­rem­mak­si ja ar­vok­kaam­min käyt­täy­ty­väk­si tai sit­ten lä­him­mäis­ten on hy­väk­syt­tä­vä, et­tä pu­hu­jan teh­tä­vän ar­vo­val­ta las­kee. Sain on­nek­si vaih­taa aja­tuk­sia toi­sen vel­jen, sa­mas­sa ja­mas­sa ole­van ys­tä­vä­ni kans­sa. Toki ker­roin asi­as­ta myös van­hem­mil­le­ni ja lä­him­mil­le ys­tä­vil­le­ni, jot­ka vai­kut­ti­vat ole­van hy­vil­lään ja toi­vot­ti­vat Ju­ma­lan siu­naus­ta. He to­te­si­vat, et­tä näin se on tie­tys­ti tar­koi­tet­tu.

Tuli sit­ten päi­vä, jol­loin puin yl­le­ni val­koi­sen pai­dan, kra­va­tin ja tum­man pu­vun. Rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä pi­det­tiin pie­ni­muo­toi­nen juh­la, jos­sa mei­dät kol­me vel­jeä kut­sut­tiin sa­nan­pal­ve­li­joik­si. Se oli rau­hoit­ta­va ja roh­kai­se­va ti­lai­suus.

Vä­li­a­jal­la muu­an Jas­ka tart­tui kä­tee­ni, on­nit­te­li ja toi­vot­ti Ju­ma­lan siu­naus­ta ja sa­noi, et­tä hy­vä­hän se tei­dän pu­hu­jien on, kun käyt­te us­kon­ne tun­nus­ta­mas­sa tuol­la edes­sä, niin tu­let­te myös hoi­de­tuik­si. Olin vä­hän höl­mis­ty­nyt en­kä mei­nan­nut en­sin ta­ju­ta. Oli­vat ne kui­ten­kin tur­val­li­sia saa­te­sa­no­ja.

En­sim­mäi­nen saar­na­vuo­ro­ni il­moi­tet­tiin toi­sel­le pää­si­äis­päi­väl­le. Tut­kin päi­vän teks­te­jä ja ajat­te­lin, et­tä Em­mauk­sen tien kul­ki­jois­ta voi­si ko­keil­la pu­hua. Tut­kin Raa­mat­tua niin ah­ke­ras­ti, et­tä hyvä et­tei­vät hi­ki­sik­si kas­tu­neet si­vut ku­lu­neet puh­ki.

Seu­ra­päi­vää edel­tä­vä­nä päi­vä­nä kä­vin pit­käl­lä juok­su­len­kil­lä. Jee­suk­sen sa­nat Em­mauk­sen tien mat­ka­ys­tä­vil­le “oi te tomp­pe­lit ja hi­taan sy­dä­mes­tä us­ko­maan” (Luuk. 24:25) ko­hi­si­vat ja jys­kyt­ti­vät pääs­sä­ni kil­paa ko­hon­neen ve­ren­pai­neen kans­sa. Tun­tui koko ajan ai­van mah­dot­to­mal­ta. Minä kun en ole kos­kaan ol­lut pit­kän mat­kan juok­si­ja, ja sit­ten tämä pu­hu­jak­si aset­tu­mi­nen. Mah­dot­to­muu­den tun­ne ko­ho­si en­ti­ses­tään jon­kin ver­ran, kun van­hin poi­kam­me il­moit­ti, et­tä minä en sit­ten läh­de seu­roi­hin – “sä pi­laat kui­ten­kin kai­ken”. Läh­ti mu­kaan kui­ten­kin. Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen ta­lol­le aja­es­sa ja­lat oli­vat jo mel­ko hyy­te­löä, ja saar­na­vir­ren kai­ku­es­sa koko mies tun­tui hyy­ty­vän.

Kun pää­sin pu­hu­jan pai­kal­le ja ava­sin Raa­ma­tun, ti­lan­ne rau­hoit­tui. Yh­dyim­me ru­kouk­seen. Koin koko läs­nä ole­van seu­ra­kun­nan ru­koi­le­van. Luin teks­tin ja pu­huin, mitä yl­hääl­tä an­net­tiin.

Ne oli­vat sit­ten­kin ai­van ta­val­li­set seu­rat.