Tä­män leh­den Kap­säk­ki ker­too nuor­ten haa­veis­ta ja unel­mis­ta. Ne ovat var­sin re­a­lis­ti­sia ja koh­tuul­li­sia, ku­ten puo­li­so, per­he, koti maal­la, am­mat­ti ja työ. Jot­ta voi haa­veil­la tai unel­moi­da, täy­tyy ol­la us­koa sii­hen, et­tä edes­sä yli­pää­tään on tu­le­vai­suus ja tu­le­vai­suu­des­sa voi ta­pah­tua hy­viä asi­oi­ta. Tä­hän liit­tyy myös luot­ta­mus omiin mah­dol­li­suuk­siin toi­mia ja edis­tää haa­vei­den to­teu­tu­mis­ta.

Tu­le­vai­suu­sus­ko ei ole it­ses­tään­sel­vyys. Vii­mei­set vuo­det ovat tuo­neet mu­ka­naan uu­ti­sia sii­tä, et­tä suo­ma­lais­nuor­ten tu­le­vai­suu­sus­ko las­kee. Kai­kil­la ei rii­tä us­koa sii­hen, et­tä heil­lä oli­si mah­dol­li­suus löy­tää oma paik­kan­sa yh­teis­kun­nas­ta. Val­ti­o­neu­vos­to re­a­goi tä­hän pe­rus­ta­mal­la eri alo­jen asi­an­tun­ti­jois­ta koos­tu­van työ­ryh­män, jon­ka ra­port­ti val­mis­tui maa­lis­kuus­sa.

Työ­ryh­mä et­si ko­ko­nais­ku­vaa tu­le­vai­suu­sus­kon heik­ke­ne­mi­sen syis­tä ja seu­rauk­sis­ta sekä esit­ti toi­men­pi­de­suo­si­tuk­sia ti­lan­teen ko­hen­ta­mi­sek­si. Suo­si­tuk­sis­sa mai­nit­tiin muun mu­as­sa yh­teis­kun­nal­li­sen kes­kus­te­lu­kult­tuu­rin muut­ta­mi­nen, pää­tök­sen­te­on pit­kä­jän­tei­syys ja nuor­ten osal­li­suu­den ja yh­tei­söl­li­syy­den vah­vis­ta­mi­nen sekä mie­len­ter­veys­pal­ve­lui­den re­surs­sien ta­kaa­mi­nen.

On vält­tä­mä­tön­tä, et­tä tu­le­vai­suu­sus­kon ko­hen­ta­mi­sek­si teh­dään työ­tä yh­teis­kun­nan eri ta­soil­la. Esi­mer­kik­si työl­li­syys­ti­lan­teen pa­ran­tu­mi­sel­la oli­si suo­ra vai­ku­tus mo­nen nuo­ren vä­lit­tö­miin tu­le­vai­suu­den­nä­ky­miin. To­si­a­sia kui­ten­kin on, et­tei tu­le­vai­suu­sus­ko ole pe­rus­tu­nut ih­mis­kun­nan his­to­ri­as­sa vain yh­teis­kun­nal­li­seen ke­hit­ty­nei­syy­teen tai hy­vin­voin­tiin.

Raa­mat­tu ker­too vai­keis­sa­kin olo­suh­teis­sa elä­neis­tä ih­mi­sis­tä, jot­ka ei­vät ka­dot­ta­neet toi­vo­aan. Esi­mer­kik­si ko­rint­to­lais­kir­jees­sä (2. Kor. 4:8) to­de­taan: “Me olem­me kai­kin ta­voin ah­taal­la mut­ta em­me um­pi­ku­jas­sa, neu­vot­to­mia mut­ta em­me toi­vot­to­mia.” Voi­daan­kin ky­syä, mi­hin toi­vo pe­rus­tuu? Tai mis­tä joh­tuu, et­tä toi­vo ka­to­aa?

Raa­mat­tu ker­too us­kon tuo­mas­ta toi­vos­ta, joka on koko elä­män ank­ku­ri. “Se ulot­tuu vä­li­ver­hon tuol­le puo­len” eli ian­kaik­ki­suu­teen. (Hepr. 6:19.) Vaik­ka us­kon pää­mää­rä ei ole täs­sä ajas­sa, us­koon si­säl­tyy luot­ta­mus hy­vän Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Haa­vei­den ja unel­mien ohes­sa­kin kul­kee pyyn­tö sii­tä, et­tä kai­kes­sa to­teu­tui­si lo­pul­ta Ju­ma­lan hyvä tah­to. Suos­tu­mi­nen sii­hen aja­tuk­seen, et­tä Ju­ma­la voi vii­sau­des­saan joh­taa toi­sin kuin it­se toi­von, luo poh­jaa so­peu­tu­mis­ky­vyl­le, jota elä­mäs­sä tar­vi­taan.