Väi­nö Ha­vak­sen 86 vuot­ta sit­ten tal­vi­so­dan ai­ka­na kir­joit­ta­man jou­lu­lau­lun sa­nat ovat jäl­leen ker­ran eri­tyi­sen ajan­koh­tai­set.

Vaik­ka so­dan kau­hut ei­vät täl­lä ker­taa kos­ke suo­ma­lai­sia hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti, mei­dän on help­po yh­tyä pyyn­töön, et­tä suu­ri rau­han­juh­la sai­si saa­pua sin­ne, ”min­ne tur­man uk­kos­pil­vi nous”. Myös tänä vuon­na mo­net nuo­ret mie­het jou­tu­vat viet­tä­mään jou­lua rin­ta­mal­la olois­sa, mis­sä ”tyy­ni met­sä­kum­mun rin­ne on kuin jän­ni­tet­ty sur­man jous”.

Rau­han­neu­vot­te­lu­ja käy­dään par­hail­laan eri puo­lil­la maa­il­maa. Va­li­tet­ta­van usein oman kun­ni­an, mai­neen ja edun ta­voit­te­lu tun­tuu niis­sä nou­se­van en­si­si­jai­sek­si. So­dan uh­rien ase­ma ja kaik­kien oi­keus ih­mi­sar­voi­seen elä­mään näyt­tää hel­pos­ti unoh­tu­van. Sik­si on ai­heel­lis­ta pyy­tää, et­tä jou­lu saa­pui­si Jee­sus-lap­sen hah­mos­sa val­taa pi­tä­vien neu­vot­te­lu­pöy­tien luo ja sai­si val­lan­hi­moi­set joh­ta­jat ku­mar­ta­maan pään­sä ”kuul­len tun­non ään­tä, syyt­tä­jään­sä”.

Mo­net jou­tu­vat viet­tä­mään jou­lua myös siel­lä, mis­sä suu­ri sor­taa pie­nem­pää ja oi­keus on kor­vau­tu­nut vä­ki­val­lal­la. Kai­kes­ta edis­tyk­ses­tä ja suu­res­ta ke­hi­tyk­ses­tä huo­li­mat­ta ih­mi­set it­ses­sään ei­vät ole muut­tu­nut pa­rem­mik­si. Tämä joh­tuu koko ih­mis­su­vun kan­ta­mas­ta syn­tiin­lan­kee­muk­sen pe­rin­nös­tä. Sik­si tä­nä­kin jou­lu­na on va­li­tet­ta­van tot­ta ti­lan­ne, jos­sa ”kol­kon van­ki­hol­vin muu­ri kät­kee mart­tyy­rien koh­ta­lon”. Toi­vot­ta­vaa oli­si, et­tä vies­ti sei­men ja ris­tin tiel­tä loi­si toi­voa sin­ne­kin.

Ha­vak­sen ta­voin on jäl­leen tar­peen toi­voa, et­tä rau­han­juh­la nos­tai­si en­ke­lien sii­vet ”yl­le tus­kan val­taan lyö­dyn maan” ja pääs­täi­si ih­mis­ten mie­let val­lan hur­mi­os­ta. Ju­ma­lal­la on val­ta ja voi­ma aut­taa hä­neen us­ko­vat ian­kaik­ki­seen elä­mään, ei­kä mi­kään es­tä hän­tä toi­mi­mas­ta tah­ton­sa mu­kai­ses­ti. Hän an­taa voi­mia ja roh­keut­ta kil­voi­tel­la us­kos­sa.

Vii­mei­ses­sä sä­keis­tös­sä lau­lun­te­ki­jä pyy­tää ai­no­aa to­del­lis­ta rau­han­tuo­jaa saa­pu­maan myös hä­nen luok­seen sil­loin, kun hä­nen sie­lus­saan käy tais­te­lu. Ha­vas ku­vaa sitä kos­ket­ta­vas­ti: ”Hen­gen työ­tä tur­man pis­tin vai­noo, rie­tas hen­ki is­kee, min­kä voi.” Moni kris­tit­ty voi yh­tyä tä­hän ko­ke­muk­seen. Yh­tä lail­la us­ko­val­le ovat tot­ta myös lau­lun loh­dul­li­set lop­pu­sä­keet: ”Jos on ras­kas ris­tin tie ja ris­tin kou­lu, on­han mat­kan pääs­sä iki­jou­lu!”